Montezuma.
SISÄLLYS:
[ I. Sivistyneet villit.]
[ II. Fernando Cortez.]
[ III. In hoc signo vinces.]
[ IV. Xikotenkatl.]
[ V. Luvattu maa.]
[ VI. Montezuma ja hänen jumalansa.]
[ VII. Salto de Alvarado.]
[VIII. Quatemozin ja viimeinen ponnistus.]
[ IX. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.]
I. Sivistyneet villit.
Neljäsataa vuotta on nyt umpeen kulunut siitä, kun Christoforo Colombo laski laivansa tuon uuden maailman rannalle, joka sittemmin erään toisen retkeilijän kunniaksi sai nimekseen Amerika. Lokakuun 27 päivänä 1492 tuli Colombo suurelle Cuban saarelle, löydettyänsä vähää ennen muutamia pienempiä luotoja. Jos kohta hänen retkellään oli maantieteellinenkin tarkoitus, jopa uskonnollinenkin, niin kultaa etupäässä etsivät he, hän ja hänen seuralaisensa, — tuota keltaista metallia, jonka hurmaava hohde niin monen sukupolven silmät on soentanut. Itäisen Aasian rannikkovesillä kertoi taru olevan Zipango nimisen saaren, jonka kuningas kultakattoisessa palatsissa piti asuntoaan. Ja Colombo luulikin totta tosiaan maan pyöreän muodon jo todistaneensa ja itäiseen Aasiaan tulleensa, unelmiensa maahan, jossa kultaa kiskottaisiin kallioista kuin kaarnaa puusta. Siihen luuloon mainio retkeilijä sitten sai jäädäkkin ja kuolla. — Luonto Cuban saarella näytti erinomaisen rikkaalta. Sen maisemien, puiden pukujen, kukkien ja eläinmailman kauneus hämmästytti Colomboa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Täällä tahtoisin iät päivät asua. Se on ihanin saari, minkä ihmissilmä ikinä on nähnyt. Siinä on oivalliset satamat ja syvät virrat." Mutta muuta ei löytynytkään. Kultaisen palatsin kuningasta ei näkynyt, ei kuulunut. Kun Colombo pani lahjoilla varustetun lähetyskunnan häntä etsimään, tavattiin viimein alaston päällikkö, joka villissä laumassa herruuttansa harjoitti. Kultaa ei siis ensimmältä löydetty sillä tavoin kuin retkeilijät olivat uneksineet. Maan asukkailla oli kuitenkin pienet keltametalli-lehdet koristukseksi pistetty nenänjuuresta läpi. Ja se seikka kiihoitti Espanjalaisten kullanhimoa.
Niinpä viimein löydettiinkin kultaa, löydettiin paljon kultaa. Amerikan aukenemisen kautta oli uusi sankarihenki herännyt, seikkailijain kultainen aikakausi, joka paljon muistuttaa ristiretkien haaveksivasta hengestä. Niinkuin Christoforo Colombo sitten jatkoi retkiänsä tuossa uudessa luvatussa maassa, lähettäen kotiansa sen aarteita, niin purjehti sinne sittemmin laivasto toisensa perästä, kokoillen kultaa ja kunniaa. Kenpä tahtoikaan jäädä kädet ristissä katsomaan, kun niin ääretön tantere tarjoutui rohkean onnen-onkijan toiminnalle? Toihan melkein jokainen Espanjaan saapuva laiva mukanansa joko arvaamattomia aarteita ja uudenkaltaisia tavaroita taikka tietoja uusista maan-löydöistä. Ei ollut enää sitä vaaraa olemassa, jota rohkeat merimiehet ja sotilaat olisivat väistäneet. Maita valloitettiin ja siirtokuntia perustettiin. Ja nämä hurjat seikkailijat, jotka tunkesivat aarniometsäin halki, riistäen alkuväestöltä kaikki sen kalleudet, toimittivat tehtävänsä Kristuksen nimi huulilla ja ristinmerkki lippunansa. Valloitetut maat ja kukistetut kansat olivat saatettavat osallisiksi kristinuskon siunauksista. Eikä suinkaan sovi väittää että tämän ajan lähetyssaarnaajilta olisi intoa puuttunut. Minä hetkenä hyvänsä olivat sen uskonsankarit valmiit uhraamaan henkensä pyhän kirkon kunniaksi. Vimman tunnussanana oli risti — ja kulta.
Kun äärettömäin maanalojen löydöt sitten melkein herkeämättä seurasivat toinen toistaan, vaativat Espanjalaiset ja Portugalilaiset, joille viimeisille tulee kunnia Itä-Indian varsinaisesta löydöstä, että heille annettaisiin valta kaikissa maissa, jotka olivat Euroopan ulkopuolella. Paavi Aleksanteri kuudes, jolle asian ratkaiseminen uskottiin, pyörähytti kynäänsä kartalla ja jakasi maapallon kahtia, tunnustaen Portugalilaisille itäisen, Espanjalaisille läntisen puoliskon. Se tapahtui v. 1493. Tähän aikaan jo meidän on melkein mahdoton käsittää tämmöistä menetystapaa, sillä meidän henkisesti vapaampaan katsantokantaamme ei enää sovellu tuo muinoin niin tavallinen kirkollisen ja maallisen vallan hämmennys. Mutta siihen aikaan oli tämä mielivaltainen mahtisana kylliksi. Se kannusti nuo kaksi kansaa tulisimmalla kiireellä ottamaan haltuunsa mitä heille tässä pesänjaossa oli annettu. Jokainen maa, joka siitä lähtein löydettiin, tuli julistetuksi jommankumman kruunun omaksi — joko siten, että sopivalle paikalle istutettiin lippu tai pystytettiin muistopylväs, taikka piirrettiin vain merkkiä puiden runkoihin. Entisten asukkaiden kaikki oikeudet ja ikivanha nautinto arveltiin sillä kumotuksi. Niin sanottujen villien eli "indiaanien" maa ja omaisuus joutui tunkeilevien muukalaisten, noiden ankarain kuokkavieraiden haltuun, ja alku-asukkaat pakoitettiin aikojen kuluessa täydelliseen orjuuteen, ell'eivät he olleet kylliksi sotaiset ja urhokkaat pitämään puoltansa semmoista vaatimusta vastaan.