Ainoastaan kolmekymmentä maantieteellistä penikulmaa mainitusta Cuban saaresta länteenpäin on Yukatan nimisen niemimaan mereen pistävä kärki. Kuitenkin kului pitkät ajat Cuban löydöstä, ennenkun Euroopalaiset saivat tukevaa jalansijaa sillä tärkeällä alueella, joka sanotusta niemestä alkaen ulottuu loitolle länteenpäin, koska, näet, alku-asukkaat täällä tekivät odottamatonta ja sitkeää vastarintaa. Se alue on muinaisen valtamerentakaisen sivistyksen raivaama viljelysmaa Meijiko (Mexiko).
Vuonna 1517 joutui sinne tuulien ajamana aatelismies Hernandez de Cordova, kun hän kolmella laivalla oli purjehtinut Cubasta ryöstääkseen maanmiestensä siirtokunnille orjia läheisiltä Bahama-saarilta, sillä alku-asukkaista tehdyillä orjilla Espanjalaiset tiluksiansa viljelivät. Hän töytäsi laivallaan mainitun Yukatan niemen kärkeen ja nousi maalle. Catoche on tuon niemen-kärjen nimi. Tähän asti olivat löytöretkeilijät voittomaittensa asujamissa tavanneet enimmäkseen täydellisiä raakalaisväestöjä, joiden peräti alkuperäinen kehityskanta ei kyennyt mitään sanottavaa vastarintaa synnyttämään. Suuri oli sentähden Cordovan hämmästys, kun hän täällä odottamatta tapasi väestön, joka ymmärsi järkiperäistä maanviljelystä, rakensi pysyviä, vankkoja asumuksia, käytti sieviä pukujakin ja kaunisteli itseään taiteellisesti taotuilla kultakoristuksilla. Mutta siinä ei kylliksi. Päin vastoin niitä leväperäisiä heimokuntia, joita tähän saakka oli tavattu ja joiden itsenäisyyden-tunne oli liiaksi heikko voidakseen tarpeellista vastustusvoimaa luoda, osoittivat asukkaat Yukatanin niemimaalla erittäin sotaisaa henkeä. Kaikkialla he esiintyivät vihollisesti ja väkivaltaisesti Espanjalaisia vastaan, ja eräässä kahakassa sai Cordova itse toistakymmentä haavaa heidän aseistansa ja samalla sen kokemuksen, että kaikille ihmisille, jotka ovat saavuttaneet jonkinmoisen sivistyskannan, on itsenäisyys kallihin kaikesta.
Hernandez de Cordovan ja puolet hänen seuralaisistaan korjasi, heidän palattuansa kotiin, kuolema. Retken vastukset ja vihollisen vaikuttamat vammat oli murtanut heidän elinvoimansa. Mutta retkikunta oli kuitenkin tuonut muassaan näytteitä tuon löydetyn alueen kultaisista rikkauksista; ja nämä houkuttelivat uusiin ponnistuksiin. Niinpä saapui samalle rannikolle huhtikuussa v. 1518 toinen aatelismies, Juan de Grijalva, inhimillisesti tunteva, hienotapainen ja oikeutta rakastava herra. Hän johti retkikuntaa, jossa alapäällikköinä palvelivat muutamat miehet, jotka sittemmin "Mexikon valloittajina" ovat mahtavan maineen saavuttaneet: Francisco de Montejo, Yukatan niemen kukistaja, Pedro de Alvarado ja Alonso de Avila. Nämä löysivät ensiksi Cozumel nimisen saaren, "Pääskysaaren", Yukatan niemen itärannassa ja istuttivat täällä vanhan temppelitornin huippuun Espanjan kuninkaan lipun. Sitten purjehtivat seikkailijat pitkin Yukatanin rantoja Mexikon lahteen. Grijalva ohjasi laivansa Tabasco nimisen joen suusta sisään ja pääsi täällä erään heimoruhtinaan, "kazikin," luottamukseen, joka puki hänet kiireestä kantapäähän kultapeltiseen sota-asuun. — Muukalaisten tulo ei tapahtunut äkki-arvaamatta maan asukkaille. Nämä päinvastoin odottivat vieraitansa, sillä tieto niiden valkoisten miesten ilmestymisestä, jotka Cordova tänne toi, oli jo tunkeunut valtakunnan keskuspaikkaan, ja täällä hallitsi herra, jolle hänen valtansa tähden täydestä syystä on annettava "keisarin" arvonimi. Ihmeelliseltä kyllä soi sanoma noista maahan tulleista miehistä, jotka, kuten kerrottiin, ratsastivat kummallisten nelijalkaisten käärmeiden seljässä ja siivitetyillä aluksilla kyntivät merta, joiden aseet laukesivat leimauksella ja ukkosen jyrinällä ja joiden ulkomuoto vastasi ikivanhain tarujen ennustuksia. Niiden mukaan oli muutama maan muinoinen jumalallinen hyväntekijä, hänkin iholtaan valkoinen mies, aikoinaan luvannut Mexikolaisille kerran palata takaisin heidän maahansa. Heti kun Euroopalaiset ensi kertaa ilmestyivät, lähetettiin sentähden omituisten kuvakirjoitusten kautta tieto siitä maan suureen pääkaupunkiin. Täällä ei ensinkään vierasten lähestymistä ikävällä odotettu, vaan pelolla ja kauhulla. Mitä sisemmälle maahan Grijalva tunkeusi, sitä suuremmalla epäluulolla häntä kohdeltiin. Yhtä nurjasti ja rauhattomasti tervehdittiin häntä kuin hänen edeltäjiänsäkin. Ja sitä paitse nähtiin jotakin kristityille ritareille vallan kamalaa. Nykyisen Vera Cruz nimisen kaupungin tienoilla tavattiin, näet, porrasten tavalla yleneviä suippu-kartioita eli pyramiidejä, joiden lakealla huipulla suitsuivat ihmisverellä tahratut alttarit. Kesäkuun 19 p:nä julisti Grijalva tavallisilla tempuilla tämän maan Espanjan omaksi, mutta rannikkoseutu oli pahaksi onneksi niin täynnään myrkyllisiä höyryjä, että oleskeleminen siellä kävi terveydelle vaaralliseksi; ja retkikunnan johtaja lähti saamiensa käskyjen mukaan jälleen kotimatkalle. Osoittihan kuitenkin menestystä se tosi-asia, että seikkailijain oli onnistunut alku-asukkaiden kanssa harjoittamassaan vaihtokaupassa ottaa maksuksi arvottomista leikkikaluista kokonaisen aarteen jalokiviä, kultakoristuksia ja kalliita, harvinaisia kankaita. Grijalva ei kuitenkaan, huolimatta seuralaistensa pyynnöstä, perustanut mitään siirtokuntaa tuohon kultarikkaasen maahan, vaan lähetti Alvaradon ennakolta viemään ansaittuja aarteita Cubaan. Retkikunta oli tunkeunut Panuco joen laskupaikoille saakka, jossa kuuma kahakka oli kestettävä maan asujamien kanssa, jotka lukuisilla veneillä riensivät paikalle. Mutta syyskuun lopussa olivat nämä löytöretkeilijät jälleen Hispaniolan saarella, syntymämaansa kukoistavassa siirtokunnassa, josta heidän retkensä oli alkanut. Kotimatkalla jo saatiin kuulla että suurempi laivasto oli lähtenyt liikkeelle jatkamaan tehtyjä löytöjä, mutta Grijalvaa kohtasi hänen palattuansa mitä ankarimmat nuhteet koska hän ei ollut mitään uutisasuntoa perustanut.
Grijalvan sijaan oli sill'aikaa astunut sankari, jonka vertaista historia tuskin tuntee, kun ottaa huomioon ne vähäiset apukeinot, jotka olivat hänen käytettävissään. Kertomus Mexikon suuren valtakunnan valloituksesta kajahtaa alastomassa historiallisessa totuudessaan rohkeasti keksityltä ritari-romaanilta, jonka sankari tenhokkailla taikatempuilla ajaa asiansa perille. Tämä sankari on Fernando Cortez, seikkailijain kultaisen aikakauden loistava nero, joka pienellä joukolla kukistaa tuhatkertaisen vastustajan.
Mutta ennenkun käymme kertomaan Cortezin ja hänen seuralaistensa urostöitä, heittäkäämme silmäys heidän seikkailustensa maahan.
Pitkin Atlantin merta on Mexikon valtakunnasta leveä kaistale, jossa etelän tavallinen kuuma ilmanala vallitsee. Kuivat, hiekkaiset tasangot vuoroilevat täällä hedelmällisten seutujen kanssa, täynnään hyvänhajuisia pensaita ja kukkia, joiden välistä valtavat puut, tropiikien jättiläiset, kohoavat taivasta kohden. Mutta tässä jylhikössä väijyy myöskin malaria, myrkyllinen ilma, jota ei kenkään muukalainen rankaisematta hengitä. Täällä raivoo kuolettava keltakuume. Täällä puhaltavat tuulet, jotka rajumyrskyn vimmalla hävittävät Mexikon suojattomia rantoja ja läheisiä Länsi-Indian saaria. Semmoisella voimakkaalla noidanpiirillä on luonto linnoittanut tämän ihanan maan, ikääskuin tahtoisi se suojella sen kultaisia aarteita aihettomia hyökkäyksiä vastaan. Mutta ihmisen nero oli voimakkaampi kuin luonnon noitapiiri.
Kaksikymmentä maantieteellistä penikulmaa tästä kauemmas, ja matkustaja hengittää puhdasta ilmaa. Luonnon ja kasvullisuuden olento näkyy muuttuneen. Vanili, indigo, kukkiva kaakao katoo, mutta banaani ja sokuriputki seuraavat matkustajaa vielä. Ja noustuansa 1,500 metriä korkeammalle, huomaa hän mehukkaasta ruohosta ja raittiista lehväkaarroksesta olevansa korkeus-asteella, jossa sumut ja pilvet putoilevat. Tämä on ainaisen kosteuden ilmakerros. Tullaan lauhkeampiin maanääriin, joiden luonne vivahtaa meidän vyöhykkeemme luonteesen. Näyttämö käy valtaavaksi, majesteetilliseksi, toisinaan peloittavaksi. Ylt'ympärinsä näkee silmämme valtavia vuoria, osaksi tulivuoriakin, joiden lumipeite loistaa loitolle ja jo kaukaa toimittaa merimiehelle valotornin virkaa, jos matkamies antaa katseensa kallistua jyrkkää vuoren-vierrettä alaspäin — mikä kukkamaailman loisto heijastaa hänen ihastuvaan silmäänsä! Se katsoo ympärilleen, hämmästyneenä tuosta omituisesta ilmiöiden vaihdosta, joka täällä kohtaapi aistimia. Vieläkin korkeammalla tavataan taasen toinen ilmanala, toinen kasvullisuus. Keltainen maissi on tähän saakka seuranut matkustajaa. Nyt näkee hän vainioita, joilla vehnä ja muut Euroopan jyvälajit kasvavat. Ne toivat aikoinansa maahan valloittajat Pyreneiden niemimaasta. Mutta niiden välillä leviävät vielä aloe-istutukset, joita maan entiset isännät, "villit" indiaanit, osasivat hoitaa verrattomalla taidolla. — Tammimetsät käyvät nyt jylhemmiksi, ja hämärtävät havumetsät osoittavat että olemme astuneet kylmään ilmakerrokseen. Kun matkustaja on noussut noin 2,500 metrin korkeudelle, seisoo hän Mexikon ylätasangon selänteellä. Tämä muodostaa ikäänkuin mahtavan vallin kahden valtameren välillä, lavenee lavenemistaan pohjoseen päin ja supenee loiveten etelään, päättyen Tehuantepekin rantakielekkeesen. Tältä vuorivallilta kohoaa hajanaisia tuliperäisiä kukkuloita, joiden huiput ovat ikuisen lumen peitossa ja levittävät raitista viileyttä läheisille ylätasangoille. Tässä onnellisessa maisemassa vallitsee ilmanala, jolla on keskisen Italian lämpö, mutta jota Mexikossa pidetään lauhkeana ja "kylmänä." Ilma siellä on erinomattain kuivaa, eikä maata enää peitä alempien seutujen uhkea kasvullisuus. Eipä liioin enää ole puita, jotka suojaisivat juoviin haljennutta maata paahtoavan kesä-auringon vaikutuksesta. Mutta tämä metsän puute ei ole luettava luonnon, vaan ihmisten syyksi, vieläpä juuri niiden, jotka täällä ensiksi kristinuskon ja korkeamman sivistyksen lippua kantoivat. Siihen aikaan, kun "villit" täällä vielä isännyttä pitivät, oli maa tiheästi peitettynä tammilla, lehtikuusilla, sypresseillä ja muilla puilla, joille he ymmärsivät antaa arvoa. Vasta Espanjalaiset julistivat metsät pannaan — jotta puuttomuus muistuttaisi heitä Castilian tasangoista, heidän rakkaasta kotiseudustaan, jonka yksitoikkoiset maisemat saattavat joka matkustajan alakuloiseksi.
Mannermaan sydämessä, lähempänä Tyyntä kuin Atlantin merta, leviää kananmunan muotoisessa ympyrässä, noin 2,200 metriä ylempänä merenpintaa, Mexikon kuuluisa laakso. Sen maaperä on kaikkialla yhtä hedelmällistä. Viisi järveä viepi kymmenennen osan sen pinnasta. — Mutta säästäkäämme kertomuksemme siitä vielä toistaiseksi, mainiten tässä vain että tämä seutu se oli ja on vielä tänäänkin maan varsinainen ydinpaikka.
Tähän laaksoon nyt tuli luoteesta päin 12:lla ja 13:l1a vuosisadalla Aztekien suku ja perusti sille paikalle, jossa nykyinen Mexikon kaupunki sijaitsee, pääkaupungin, joka sai nimekseen Tenochtitlan, ja kuningasvallan, joka sittemmin levitti alaansa nykyisen Mexikon rajoille saakka. Koko maalla oli nimenä Anahuak, s.o. "maa vesien lähellä" (nim. Mexiko-järvien).
Mutta tämä Aztekien laaja valta oli kannatettava melkein alituisilla sodilla niitä heimoja vastaan, jotka ennen heidän tuloaan olivat itsenäisiä olleet ja näkyvät keskenään muodostaneen jonkunmoisen liittovaltion, jonka ylimmäisen johtajan valitsivat koko valtakunnan ylimykset. Täten oli siis kuninkaan valta alkuansa suuresti rajoitettu, ja hallitusmuoto muistuttaa paljon Euroopan läänitysvaltioista niiden kukoistusaikana. "Ylimykset olivat jaettuina eri-arvoisiin luokkiin, joista ylhäisimmillä ja rikkaimmilla oli varsin suuri vaikutusvalta hallitustoimien menoon." Tämä monilukuinen ja mahtava aatelisto, jonka laveat läänit näkyvät olleen joko perinnölliset taikka joihinkin ylempiin virkoihin kuuluvaiset, kannatti heimovapautta kuninkaiden anastushankkeita vastaan, kunnes Aztekit vihdoin saivat vaarallisimmat heimopäälliköt, "kazikit", kukistetuiksi. Tämä luoteesta tullut valloittaja-heimo näkyy siis Anahuakissa näyttäneen samaa osaa historian näytelmässä kuin Hyksos'it muinaisessa Egyptissä. Aztekien yliherruutta kannatti etupäässä heidän oma sotainen kykynsä ja valtioviisautensa, joita ominaisuuksia kyllä tarvittiin, koska kukistetut ylimykset, kuten huomautimme, ehtimiseen näyttivät hampaitaan. Mutta tämä sisällinen eripuraisuuden tila Aztekien valtakunnassa tietysti suuresti helpoitti vihdoin tapahtuvaa valloitusta tuiki ventovieraiden tervehtijäin kautta, jotka "siipi-aluksillaan" saapuivat "suuren veden" poikki "auringon-nousun valtakunnasta".