Vieraiden tullessa oli nyt Aztekien hallitsijasuku valtansa kukkuloilla, ja heidän ruhtinaansa viipotti valtikkaansa kuin itsevaltias ainakin. Hän oli "jumaluuden kuva" ja vaati hiljaisuudessa huokaavilta alamaisiltaan jumalallista palvelusta. Hänen valtaansa näkyy tähän aikaan rajoittaneen, kuten muinoin Egyptin faaraojen, ainoastaan oma kuninkuuden suuruus. Niinkauvan — mainitsevat lähteemme — kuin kuningas eli keisari, kuten häntä oikeammin nimittäisimme, ei vielä ollut kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa päässyt, täytyi hänen tyytyä vanhemman sukulaisen ankaraan holhouteen. Tavallisesti nousi hän valta-istuimelle vasta kolmekymmentä vuotta täytettyänsä. Hän asetettiin virkaansa neljän valitsijamiehen kautta, jotka erittäin oli tähän toimeen määrätty, ja aina oli välttämättömästi vaadittuna että hän oli vanhan hallitsijasuvun jäsen. Ennenkun hän sai tarttua valtikkaan, tuli hänen suorittaa muutamat omituiset temput. Koko hänen ruumiinsa sivelsi ylimmäinen pappi mustalla värillä, joka arvattavasti kuvasi nöyrtymistä Jumalan edessä. Vasta sitten kun hän oli viettänyt monta päivää temppelissä paastoten, rukoillen ja valvoen, tapahtui "kruunaus" loistavalla tavalla. Tätä jumalallista majesteettia sitten yhteisen kansan puolelta kunnioitettiin mitä nöyrimmillä tempuilla, ja hänen kruunausjuhlassaan vuoti ihmisverta, mitä enemmän sen parempi.
"Sotajumalan kiven" päällä nämä surkuteltavat uhrit Anahuakissa henkensä heittivät, sillä sotainen onnihan se on, jota sekä hallitsijat että kansat melkein kaikkina aikoina ovat pitäneet varsinaisena menestyksensä ehtona, tunnustakootpa sitten mitä uskontoa tahansa. — Ja tappelujen Jumala janoo verta, semminkin ihmisverta, — koska se luultavasti maistuu hänelle paraimmalta. Kreikan ja Rooman kultuurikansat, meidän sivistyksemme virittäjät, käsittävät peri-aatteessa asian aivan samoin. Agamemnon on valmis uhraamaan tyttärensä, saadakseen tuulta sotaiselle retkelle lähteville laivoilleen, ja Roomalaiset ainakin ensi aikoina kokivat hyvitellä ankaraa jumalaansa samalla palveluksella. Myöhemmin lakattiin haaskaamasta ihmisverta ennakko-uhrina, koska sama jumala, kuten kyllä huomattiin, tavallisesti yllin kyllin tyydytti janoansa itse tappelussa. Sen sijaan uhrattiin viattomia eläimiä. Jumala sai sitten vihollisjoukosta valita itselleen niin monen ihmisen veren kuin suinkin halutti. Meidän ajan sivistys, jota kristinoppi jo on paljon jalostuttanut, ei tosin enää uhraa ennakolta mitään verta sodan julmalle jumalalle; mutta joka sunnuntai rukoilemme häntä kuitenkin vielä hartaasti kirkoissamme: "siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä!" Ja kaikkinainen rukous on ainoastaan uhria lievennetyssä muodossa. Vihollisen joukosta sitä paitsi emme suinkaan mekään kiellä jumalaamme ottamasta verisiä uhria. Aztekien villimäisyyttä ja raakuutta tahdottiin valloituksen aikana ja tahdotaan vieläkin perustaa etupäässä tähän heidän tapaansa kunnioittaa jumalaansa ihmisuhreilla, mutta isä Abrahamia ei syytetä villimäisyydestä eikä raakuudesta, vaikka hän oli valmis uhraamaan jumalalleen oman poikansa. Aztekit ainakin, kuten alempana saamme nähdä, käyttivät uhriksi kiivaalle jumalalleen sodassa saatuja vankeja ja ainoastaan hätätilassa, kun ei tämmöisiä sattunut olemaan, omia alamaisia, nimittäin orjia, (useimmiten nekin entisiä kapinoitsijoita tai sotavankien jälkeläisiä) joita pidettiin — aivan kuten Roomalaisissakin — joko valtion tai yksityisen omaisuutena, joilla ei mitään kansalais-oikeuksia ollut, ei siis hengenkään turvaa. Mutta onhan ihmisveren uhraaminen kuitenkin villimäisyyden tunnusmerkkejä, vaikka tämä veri olisikin halvan orjan verta. On kyllä, mutta keisari Augustuksen loistavana ja hienosti sivistyneenä aikakautena hakkautti eräs valistuneen imperaatorin ystävä ja seurustelija, Pollio nimeltään, orjiansa palasiksi ja syötteli heitä kalalampiensa eväkkäille asujamille, uhraten siten vatsansa jumalalle.
Vanhan Mexikon hallitsijaheimolle oli uskonto ja sota elämän mieli-aatteina. Meidän, jotka vielä rukoilemme: "siunaa sotajoukkoamme", ei käy niinkään tylysti tuomitseminen heidän uskonnollista hartauttansa, joka ihmisuhrissa osoitti vilpittömyyttään. Me sitä paitse yhdistämme kaiken jumaluuden-käsitteen yhteen ainoaan persoonaan, eroittamatta ensinkään sodan julmaa jumalaa siitä jumalasta, joka — itse persoonoittuna rakkautena — käskee meitä rakastamaan lähimmäistämme niinkuin itseämme, käskee meitä jopa "rakastamaan vihollisiammekin." Vanhat Mexikolaiset, kuten valistuneemmat pakanakansat yleensä olivat, niin sanoaksemme, tässä suhteessa hieman häveliäämmät ja — johdonmukaisemmat, eroittaen tarkasti semmoisia käsitteitä kuin esim. rakkaus ja vaino ja näiden asianomaiset jumalat toisistaan. Niinpä Mexikon asujamet palvelivat ylimmäistä olentoa, jolle muhkeat temppelit oli rakennettu ja erityinen, arvossa pidetty pappissääty hartaiden sanankuulijain johtajana osoitti ihmishengen nöyrtymisen tarvetta. "Taivaan ja maanpiirin kaikkivaltiaalle Jumalalle kumartaa nöyrtyen mahtavinkin ruhtinas maan päällä. Tämä ei ole Hänelle muuta kuin 'hitunen savua ja höyryä, joka nousee maan povesta'". Anahuakin valtakunnan "villit" asujamet kunnioittivat Häntä nimityksillä semmoisilla kuin: "Hän, johon kaikki on suljettu," "Hän, jonka kautta me elämme," "Hän, joka on kaiken alkuperä." Mutta tämän ylimmäisen itse-olemuksen kaikkinaisuutta ei kehunut Anahuakilainen tuntevansa, vaan nöyrästi ja vilpittömästi tunnusti hän sen olevan ihmiseltä salattuna. Tälle olennolle, — mikäli hän oli "luojana", joka nimitys hänelle myös vasituisesti annettiin, — oli, näet, eräs viisas kuningas pystyttänyt jättiläis-pyramiidin, temppelin, jonka etevimpään paikkaan, kuten muinoin Ateenain pyhyyteen, oli piirretty kirjoitus: "Tuntemattomalle Jumalalle" — Mutta lähinnä tätä salattua olentoa, jolle Aztekitkin antoivat korkeimman vallan maassa ja taivaassa ja josta he hurskaasti huokaen ikävöivät tietoa, oli nyt tosin ylimpänä kansallisjumalana Huitzilopochtli, tappelujen verinen jumala. Huitzilopochtlia puhuteltiin "yöksi ja päiväksi," "maaksi ja vedeksi", "taivaaksi ja maaksi". Hänen kunniakseen kohosi kaikkialla suuria ja pieniä teokallioja eli temppelejä. Hänen kunniakseen yksistään vuosi toisensa perästä monen ihmissydämen suitsuava veri juoksi kuiviin alttarilla — niinkuin vielä nytkin kaikkialla maailmassa tappotanterella, niin kauan kuin sodan verenhimoinen jumala pitää päätänsä pystyssä.
Mutta Mexikolaisten jumaluuden-käsite ei rajoittunut tähän, vaan haarautui, kuten yleensä muinoisissa kultuurikansoissa, usean persoonan otaksumiseen, jotka kukin edustivat niitä eri omaisuuksia, joita saattoi ajatella henkisyydessä yleensä löytyvän. Tällä moni-persoonallisuudella vältettiin sitä ristiriitaisuutta, joka silminnähtävästi on siinä, että palvellaan esim. rakkauden ja vainon jumalaa samassa persoonassa. Näyttää siltä kuin nämä kansat olisivat selvästi tajunneet ett'ei mikään jumala voi kuunnella eikä tyydyttää vallan ristiriitaisia rukouksia. Ei ole pitkiä aikoja siitä kuin kristittyjen pohjoismaiden kirkoissa, viimeiksi tietääksemme Tanskan rantamailla, rukoiltiin samaa jumalaa, jolta virsikirjain kaavojen mukaan pyydettiin apua merimatkalle lähteissä, että hän "siunaisi ranta-oikeutta", s.o. toimittaisi vieraat kauppalaivat haaksirikkoon rukoilijain kotirannalla, josta maan lakien mukaan heillä oli oikeus korjata hylyiksi jääneet tähteet ja tavarat omakseen. Ja kun me rukoilemme: "siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä", käsitämme itse teossa kaikkein kansojen ja ihmisten yhteistä Jumalaa ainoastaan kansallisjumalaksi, meidän sotajumalaksemme — joka riivattujen vihollistemme parvesta poimikoon uhrejansa, mitä enemmän sen parempi! — Anahuakilaiset ajattelivat, kuten sanottu, jyrkkiä ristiriitaisuuksia välttääksensä, yleishenkisyyden mahdolliset ominaisuudet eri persooneiksi. Sodan mahtavaa kansallisjumalaa kyllä nöyrästi palveltiin, mutta hänen rinnallaan vaati hartautta ja rakkautta ihan toisellainen jumala, joka edusti henkisyyden rauhallista puolta. Tätä palveltiin nimityksellä Tezkatlipoka, "maailman sielu". Yhtä hyvin kuin Huitzilopochtli oli hänkin "ylijumala", vaikka tietysti ei Ylimmäinen, joka, kuten sanottu, oli tuntematon. Tezkatlipokaa ajateltiin nyt erittäin rauhalliseksi ja lempeäksi, kaikkialla läsnä-olevaksi ja kaikkitietäväksi, vanhurskaaksi ja leppyiseksi. Hänen kuvapatsaassaan oli kaksinkertaiset silmät, sen oikeassa kädessä peili ja neljä nuolta; korvankohdalta nousi savupilvi — merkkejä, joilla hänen ominaisuuksiaan tahdottiin kuvata.
Nämä olivat korkeammat eli "ylijumalat". Mutta niiden ohessa palveltiin muitakin, yleis-henkisyyden ajateltujen eri omaisuuksien mukaan, kuten sivistyneemmissä pakanakansoissa yleensä. Mainitsemme niiden joukosta tässä vain Tlalok'in, sateen jumalan, jonka merkkinä oli puuristi.
Vakiomuodosta Anahuakin valtakunnassa olemme vasta puhuneet sekä sen mahtavan aateliston suuresta vallasta. Läänityslaitos, joka täällä vallitsi, edellyttää jo itsessään sen epäkohdan, että kansan suuri joukko, varsinainen maanviljelijä-väestö, joutuu maa-orjuuteen, koska sen on pakko viljellä maata, joka ei ole sen, vaan mahtavamman luokan omaa, ja tämän luokan täytyy sitä turpeesen kiinnittää, estääksensä maata jäämästä viljelemättä. Sama yhteiskunnallinen peri-aate kasvattaa myöskin joukon muita orjia, jotka, koska heitä ei välttämättömästi tarvita tärkeimpään elinkeinoon, johdonmukaisesti joutuvat kaikenlaisen mielivallan alaisiksi. Tämmöinen oli tila vielä tuossa niin mallikelpoisesti hallitussa, valistuneessa ja ylistetyssä, vuosituhannen viisauden luomassa Rooman maailmanvallassa, sen ollessa keisarien aikana loistavimmillaan. Ja Anahuakin talonpojat olivat jokseenkin samassa maallisessa asemassa kuin Roomalais-vallan colonit. Monet suvut viljelivät yhteiseksi käyttömaakseen saamaansa maan-alaa. Mitään yksityistä omaisuutta ei Anahuakin talonpojalla ollut, enemmän kuin roomalaisellakaan, joka, kuten maailman-vallan aikakirjat asiasta mainitsevat, ei saanut isännän luvatta myydä tai lahjoittaa irtainta omaisuuttaan. Mutta hän, Mexikon talonpoika, näkyy kuitenkin olleen hiukkasen parempi kuin tavallinen orja, koska vielä puhutaan lukuisista maa-orjista jotka eivät olleet talonpoikia. Luultavaa on että orjistunut talonpoika nautti henkensä puolesta suojelusta laissa, niinkuin roomalainenkin, jota vastoin tavallinen orja lienee ollut kokonaan herransa mielivallassa, aivan kuin orja usein mainitussa klassillisessa kansassa.
Kaikki nämä asianhaarat todistavat että vanhat Mexikolaiset olivat saavuttaneet viljelyksen ja sivistyksen kannan, joka yhteiskunnallisen järjestelmänsä puolesta itse teossa ei ollut suuresti takapajulla vanhasta Roomalaisvallasta, ei keski-ajan oloista eikä monesta uuden ajankaan kehittämästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä. Mainittu väestön jako asteellisesti aleneviin tai yleneviin luokkiin juuri etupäässä sitä osoittaa. Vaaditaan, näet, jo jokseenkin pitkä kehitysjakso ennenkuin yhteiskunnallinen järjestys voi tämmöiselle kannalle kohota, olkoonpa sitten tämä kanta meidän mielestämme perin huonokin, meidän, jotka jo olemme tottuneet vapaampiin kaavoihin. Ihan alkuperäisellä kehityskannalla olevat kansat noudattavat aivan toisia yhteistapoja; paimentolaisten ja metsästäjäin elämä ei vaadi niin monimutkaista järjestelmää. Mutta samassa järjestelmässä on vaikuttimena myöskin se, että ylhäisemmän yhteiskunnallisen aseman kanssa käy rinnatusten kaikenlaiset tarpeet, joista eivät paimentolais- ja metsästäjäkansat tiedä mitään. Ja tämä se on, joka synnyttää sivistystä, sanan tavallisessa merkityksessä. Todellinen ylhäisyys edellyttää sivistystä, ja sivistynyt on ylhäinen. Aztekien valtakunnassa oli sivistystarve keksinyt paperin ja kirjoitustaidon; ne, joilla oli jotain sanomista, voivat lennättää tietonsa ja ajatuksensa määräpaikkaan paremmin ja varmemmin kuin suusanalla. He käyttivät jonkinlaista hieroglyfi-kirjoitusta, edistyneenpää kuva-kirjaimistoa, ja kirjoitetun sanan kuljettamista varten oli olemassa hyvin järjestetty postilaitos. Oikeus- ja veroitusasiat juoksivat tarkkojen kaavojen mukaan, kuten monisäätyisessä yhteiskunnassa sopi odottaakin. Hallituksella oli oma poliisinsa. — Mexikolaiset olivat perehtyneet luvunlaskun alkeisin; rakennustaide oli kehittynyt ihmettävän korkealle kannalle; he osasivat kutoa mitä kauniimpia kankaita ja koristaa niitä korko-ompelulla; hienot kultasepän-työt osoittavat todellakin hämmästyttävää taitoa ja taide-aistia. Ylhäisten puku oli samalla kertaa sekä uhkea että soma, mutta varsinkin keisari osasi ulko-asussaan osoittaa häikäisevää loistoa, jossa kuitenkin silmää miellyttävä sopusointu vallitsi.
Mexikossa eli Anahuakissa oli monta suurta, ja väkirikasta kaupunkia suunnattoman suurine temppelineen ja Espanjalaisten tullessa maahan oikeastaan kolme läheisesti yhdistynyttä valtiota: Tenochtitlan eli varsinainen Mexiko, Tezkuko ja Tlakopan, joista Tenochtitlan, Aztekien emävaltakunta, vaati johtajan asemaa, ylpeiden ja vallanhimoisten ruhtinaittensa kautta häiriten keskinäistä sopua. Ja kuten jo mainitsimme, tämä epäsopu juuri oli ehkä tärkein vaikutin merentakaisten vieraiden valloituksen menestymiseen ja kunnioitettavan, ikivanhan sivistyksen hävittämiseen.
Mexikolaisten viljelyskannan erilaisiin ilmiöihin, heidän maansa yrttitarhaan ja sivistyksensä tuotteisin saa lukija vielä alempana heittää silmäyksen yhdessä niiden valloittajien kanssa, jotka kutsumattomina vieraina heidän alueellensa tunkeuvat. Tahdomme tässä vain vielä sivumennen huomauttaa että tämä verraten varsin korkea sivistys ansaitsee sitä enemmän huomiotamme, jopa ihmetystämmekin, kun ajattelemme että se on aivan omatakeisesti luotua ja kehitettyä, Amerikan sivistysheimon omassa povessa herännyttä ja ainoastaan sen omien apukeinojen kautta edistynyttä, kokonaan vanhan maailman viljelyksen ja sivistyksen ulkopuolella ja siitä riippumatta. Ääretön valtameri eroitti tämän maan asujamet Aasian ja Euroopan koko sivistys-piiristä. Ei yhtäkään viljelyksen siementä ollut tuuli sen ylitse tuonut. Ja niin ollen täytyy meidän antaa täysi kunnioituksemme Anahuakin "villeille" lapsille, jotka itsekin tietävät pitää arvossa mitä heillä on ja, kun ratkaisun hetki tulee, puolustavat itseään viimeiseen veripisaraan asti, kuin muinoin Karthagon onnettomat asukkaat. Vanhain Mexikolaisten luonteessa ilmestyy sitä paitse niin monta kaunista ja todellista inhimillisyyttä osoittavaa puolta, että heidän kohtalonsa tahtomattammekin herättää meissä sala-yhteisyyden tunteen, joka lepää paremmalla pohjalla kuin se sääli, minkä Karthagolaisten poroporvarillinen kansanluonne voi meissä myöntää.
Niinkuin Kreikkalaiset ja Roomalaiset nimittivät kaikkia sivistyspiirinsä ulkopuolella olevia kansoja barbareiksi, raakalaisiksi, niin tietysti Espanjalaisetkin, Mexikoon tullessaan, katsoivat sen asujamia "villeiksi".