Tämä oli kerrankin hieman rohkeampaa puhetta Montezuman puolelta, ja keisarin jyrkkä ääni hämmästytti Cortezia ensimmältä. Mutta pian tointui tavattomiin kohtauksiin tottunut Espanjalainen, ja hän vastasi, hetkisen mietittyään, että muka hänkin nyt oli päättänyt palata takaisin isänmaahansa ja jo ryhtynytkin tarpeellisiin toimiin tätä varten; mutta koska hänellä ei ollut laivoja, täytyi hänen ensiksi muutamia semmoisia rakentaa, ja siihen tarvittiin vähän aikaa.

Montezuma tyytyi tähän vastaukseen ja lupasi hänelle kaikki eväät matkalle, vieläpä auttaa laivojen rakennuksessakin. Cortez, joka tämän keskustelun kestäessä huomasi että Montezuma oli ammentanut rohkeutta salaisesta lähteestä, ryhtyi heti silmän-näöksi varsin innokkaisin matkavalmistuksiin ja julisti lähtöhetken hyvin läheiseksi; mutta upseereilleen ilmoitti hän salaa ett'ei hän koskaan aikonut väistyä Mexikosta, jossa hän muka oli aseman herrana ja toivoi semmoisena voivansa pysyä.

Mutta nyt tuli varsin odottamatta tapaus, joka kerrassaankin uhkasi kaataa kumoon kaikki Cortezin loistavat tuulentuvat.

— Nyt ei teidän enää ole tarvis rakentaa laivoja kotimatkaanne varten — sanoi eräänä päivänä Montezuma, näyttäen hänelle muutamaa maalausta, jonka postijuoksijat olivat tuoneet maakunnasta. Valkoiselle kattuunikankaalle tehty maalaus kuvasi laivastoa, jossa oli 18 alusta ja joka äsken oli saapunut Mexikon rannoille. Laivat oli silminnähtävästi espanjalaisia. Cortez ei ensinkään epäillyt että ne toivat hänelle niitä apuvaroja, joita hän toivoi saavansa lähettiläittensä — Montejon ja Portocarreron — palatessa Espanjan hovista. Nämä olivat jo olleet poissa yhdeksän kuukautta.

Mutta pian saatiin aivan toisia kuulla. Mexikon rannoille saapunut laivasto ei ensinkään tuonut mitään apuvaroja Cortezille. Sen oli päin vastoin varustanut ja pannut menemään Velasquez, käskynhaltia Cubassa, sillä tarkoituksella, että Cortez tuotaisiin elävänä tai kuolleena hänen käsiinsä ja rohkeilta seikkailijoilta riistettäisiin heidän voittojensa hedelmät. Laivastossa oli, kuten jo mainittiin, 18 alusta, ja se kuljetti sotavoimaa, joka oli paljon mahtavampi kuin Cortezin, nimittäin 800 miestä jalkaväkeä, joiden joukossa 80 musketööriä eli pyssysoturia ja 120 jousimiestä, sekä 80 hevosmiestä ja 12 kanoonaa. Tämän melkoisen joukon johtajana oli Pamphilo de Narvaez, Velasquezin uskollinen ajutantti.

Cortez oli nyt todellakin pahemmassa kuin pulassa. Toisella puolen kinasteli kapinallinen Tenochtitlan, toisella uhkasi hyvin varustettu euroopalainen sotajoukko. Mutta mikään ei saanut tätä uhkarohkeaa miestä masentumaan. Tenochtitlan oli pidettävä kurissa ja Narvaez kukistettava, ell'ei hän tahtonut joukkoineen suorastaan alistua Cortezin komennettavaksi. Tätä tarkoitusta saavuttamaan lähetettiin näppärä isä Olmedo kauppaa hieromaan. Hän tapasi Narvaezin Zampoalassa, mutta tämä hylkäsi, kuten uskolliselta palvelijalta sopi odottaa, harmilla ja inholla pappismiehen esiin-tuoman ehdotuksen. Viisas lähettiläs rupesi silloin Narvaezin upseereille ja sotamiehille latelemaan oikein kultaisia kertomuksia sotapäällikkönsä voitollisesta asemasta uudessa Eldoradossa ja osasi niin sukkelasti sovittaa sanansa, että sotamiehet pian kyllä huomasivat mitä etuja heille lähtisi liittymisestä Corteziin, — ja tämä tämmöinen tulos pappismiehen lähetystoimesta silminnähtävästi olikin ainoa mitä Fernando herra oli toivonut. Hän olikin pater Olmedon poissa-ollessa tavallisella sotataidollaan ja älyllään valmistanut pientä joukkoansa tuohon epätasaiseen taisteluun. Vaarallisimmat viholliset olivat nuo rautapukuiset ratsumiehet, jotka vahvojen varustuksiensa turvissa laukkasivat hevosineen jalkaväen keskelle ja pitkillä peitsillään halkaisivat sen hajalle. Tämmöistä välttääkseen ja turvataksensa jälkaväkeään teetti Cortez tavattoman pitkät keihäät, joihin muuan indiaaniheimo hankki hänelle hyvin sitkeää puuta ja varusti ne vaskikärjillä. Minkä mahdollista parannettiin ja korjattiin niinikään kaikki kilvet ja rintavarustimet, ja hyökkäysaseet pantiin hyvään kuntoon. Mutta ennen kaikkea oli nyt käytävä vihollisen kimppuun mitä suurimmalla sukkeluudella, ja sentähden saivat ne miehet, jotka hän valitsi osallisiksi retkeen Narvaezia vastaan, pukeutua niin kevyesti kuin suinkin ja ottaa kannettavakseen niin vähän kuin mahdollista. Mitään tykistöä ei voitu ajatellakkaan, ja muonavaratkin hankittaisiin miten milloinkin sopisi itse matkalla.

Tenochtitlaniin jätettiin noin puolet Espanjalaisista linnoitettuun kortteriin, ja Montezuma oli siellä ankarasti valvottava. Urhokas Alvarado jäi tätä varustusväkeä johtamaan. Mexikolaisten alakuloinen keisari lupasi juhlallisesti pysyä paikoillaan, lausui hyvin liikuttavaiset jäähyväiset Cortezille ja syleili häntä kansan nähden.

Ainoastaan 70 miehen kanssa läksi siis nyt urhea uskalikko ulos Tenochtitlanin kaupungista kaatamaan kymmenkertaista vihollista. Mutta miehet olivatkin maailman paraita sotureja. Vuorten ja kuilujen, purojen ja jokien poikki samottiin kuin nälkäinen susilauma, vaaroja, vaivoja kysymättä. Cholulassa hengähtivät retkeläiset, ja heihin yhtyi siellä onnellisesti 120 Espanjalaista rohkean Velasquez de Leon'in johdossa, joka oli lähtenyt partioretkelle Mexikosta. Niinikään levähdettiin taasen Tlaskalassa viimeisten päivänmatkain ponnistuksia varten, ja täällä tarjosivat uskolliset Leipämaan miehet Cortezille melkoisen sotavoiman, jonka hän tosin ensimmältä ottikin avukseen, mutta sittemmin erinäisistä syistä lähetti matkalta takaisin. Sitä vastoin tuli heidän kanssansa yhteen urhokas, kelvollinen Sandoval, joka Escalantin kuoltua oli lähetetty komentomieheksi Villa ricaan, ja hän toi muassaan 50 miestä uutismaan varustusväkeä. Cortezin koko sotavoima oli nyt 240 miestä.

Kiitomarssia kuljettiin loppupuoli tietä, ja heluntai-iltana pysähdyttiin vähän matkan päähän Zampoalasta, jossa Narvaez piti leiriään. Ilma oli kauhea. Myrsky kaatoi suuria puita Cortezin joukkolaisten tielle, ja rankkasade oli paisuttanut tulvilleen Orizaba-joen, joka vielä eroitti heidät Zampoalasta. Mutta siitä huolimatta päätti Cortez heti käydä hyökkäykseen. Raju-ilman raivotessa pidettiin rippi ja lyhykäinen jumalanpalvelus, ja päällikkö jakasi joukkonsa kolmeen osastoon: yksi joukkio Sandovalin johdolla valloittaisi vihollisen tykistön, toinen, jota johti Olia, ryntäisi Narvaezin kortteriin ja kolmas Cortezin omalla johdolla pitäisi hevosväkeä pelossa ja olisi apuna missä paraiten tarvittaisiin. Tiedettiin että Narvaez majaili pyramiidi-temppelissä keskellä kaupunkia, ja sinne päin nyt hyökättiin.

— Hiljaisuutta, kuuliaisuutta ja rohkeutta! — komensi Cortez, ja uskalias joukko lähti liikkeelle kaupunkiin. Puoli-yön aikana tultiin esikaupunkeihin, jossa myrsky melkein esti marssivien askeleita kuulumasta; mutta väkirikkaassa kaupungissa oli kuitenkin mahdotonta välttää ilmi-tuloa, ja Narvaezin kortteriin saapui sanoma uhkaavasta vaarasta. Muuan vahti ilmoitti asian, mutta turhaan; hyökkäystä tämmöisenä hirveänä yönä pidettiin mahdottomana, ja vasta uusittujen ilmoitusten tultua kutsui Narvaez joukkonsa aseisin. Cortez oli jo lähestynyt pääkortteria ja näki valon loistavan temppeli pyramiidistä.