— Tuolla on päämäärämme! Tuolla on Narvaezin kortteri! — huusi Cortez Sandovalille, lähettäen samassa Olian hyökkäämään tykistön kimppuun, joka oli asetettu temppelin edustalle. Tästä ammuttiin huonosti tähdätty laukaus, joka tappoi ainoastaan kaksi miestä, ja ennenkun kanoonat ennätettiin saada uudestaan ladatuiksi, oli Olian viisikymmentä miestä valloittanut koko tykistön, samalla kun Cortez pysähytti paikalle kiitävän ratsuväen, joka riensi tykistölle avuksi. Samaan aikaan ryntäsi Sandoval temppelin rappusia ylöspäin ja pääsi pyramiidin laakealle katolle, jossa Narvaez upseerineen ja näiden kanssa joukkio jalkaväkeä piti paikkaa. Siinä oli päällikön ympärillä, kaikkiaan noin 40 miestä, jotka puolustivat itseään pelotta ja voimakkaasti, mutta tuo kuolemaa hämmästymätön joukkio, joka syöksi heidän päällensä, teki pian kaiken vastustuksen tyhjäksi. Narvaez itse sai peitsen pistoksen silmäänsä. Sandoval yhden miehensä avulla otti hänet kiinni, ja viholliset heittivät aseensa. Taistelu temppelin katolla oli päättynyt, ja kun tieto päällikön joutumisesta vangiksi oli ehtinyt levitä, luopuivat Narvaezin sotilaat toinen toisensa perästä tappelusta. Vähemmässä kuin yhden tunnin ajassa olivat uhkarohkeat Cortezin miehet päässeet paikan herroiksi, ja Cortez oli taaskin tehnyt urostyön, joka lisäsi rohkeiden seikkailijain luottamusta hänehen. Viisaalla menetyksellään sai hän sitä paitse puolelleen myöskin kaikki voitetut, niin että hänen pieneen joukkoonsa nyt yhtyi lähes 1000 miestä, jotka olivat hyvillä aseilla varustetut. Kaikki Narvaezin sotatarpeet tietysti nyt olivat niinikään hänen käytettävissään. Narvaez itse vietiin vankina Villa ricaan.
Zampoalassa saavutti tämä tapaus suurta tyytymystä, ja kaziki lahjoitti Cortezille ja hänen upseereilleen koko joukon — kauniita indiaanilaisia tyttöjä.
Zampoalasta lähetti Cortez pienempiä osastoja tutkimaan maata ja perustamaan uutisasuntoja, viipyen lisätyn päävoimansa kanssa itse siellä levähtämässä retken rasituksista. Mutta sill'aikaa saapui huolestuttavia tietoja Mexikosta, jotka kertoivat että Tenochtitlanin asukkaat olivat tarttuneet aseisin ja että Espanjalaisten kortteri siellä oli suuressa vaarassa.
Cortez päätti heti luopua kaikista muista puuhista, rientääkseen ahdistetulle Alvaradolle avuksi ja vahvistaakseen Espanjalaisten asemaa pääkaupungissa.
Alvarado oli täällä tehnyt itsensä syypääksi häpeälliseen ja julmaan työhön, ja tämä työ oli saattanut Aztekien sotajumalan ja kansan täyteen raivoon. Tenochtitlanin asukkailla oli näet tapana joka vuosi toukokuussa Huitzilopochtlin kunniaksi viettää suurta juhlaa, johon kokoontui mahtava joukko maan ylhäisiä ja muuta kansaa. Se oli nytkin vietettävä isoimman temppelin pihalla lähellä Espanjalaisten kortteria, ja Alvarado antoi nimenomaan lupansa tavallisten juhlatemppujen suorittamiseen, ehdolla ett'ei kenkään saisi olla aseissa. Noin 600 ylhäistä Aztekia tulikin määrättynä päivänä saapuville juhlaan, kaikki komeimmissa puvuissaan ja kalleissa koristuksissa. Mutta tuskin oli heidän tanssinsa alkanut, kun Alvarado miehitti kaikki portit ja syöksi sitten hurjine joukkoineen pahaa aavistamattomien ja aseettomien juhlivien kimppuun ja tappoi heidät viimeiseen henkeen saakka. Ainoastaan yksi ja toinen lienee pelastunut kiipeemällä temppelin katolle ja sitten hyppäämällä sieltä kauas alas sen ulkopuolelle. Veren- ja kullanhimoiset Espanjalaiset ryöstivät sitten murhattujen ruumiit paljaiksi. Tänä onnettomana päivänä oli kaatunut Aztekien koko ylhäisin aatelisto, ja tuskin oli sitä perhettä kaupungissa, joka ei nyt olisi ollut suruun ja murheesen vaipuneena.
Mutta sanoma tästä kauheasta teurastuksesta levisi salaman nopeudella sekä pääkaupungissa että läheisissä kylissä, ja sanomaton katkeruus valtasi kaikkien mielet. Jo ennen aamun koittoa ympäröitsi Espanjalaisten kortterin raivoava, ääretön joukko Mexikolaisia, jotka epätoivon urhoollisuudella yrittivät rynnäkköä rakennuksiin; ja Espanjalaisten koko sotataito olisi mennyt mitättömiin, ell'ei Montezuma olisi astunut väkijoukon näkyviin ja hillinyt sen harmia. Tuhoa ja turmelusta hävyttömille kuokkavieraille kuitenkin rakennettiin. He olivat tästä lähin masennettavat nälän kautta, ja heidän pesäpaikkansa ympärillä pidettiin ankaraa vahtia, jonka tuli estää kaikkea yhteyttä heidän ja kauppatorien kesken. Alvaradon asema rupesi käymään arveluttavaksi; ruokatavarat olivat loppumaisillaan. — Mutta sotapäällikkö läheni kiitomarssia vuorien poikki, ja kesäkuun 24 p:nä kajahti Espanjalaisten kortterista sanomaton riemuhuuto, kun Cortezin rummut ja torvet pärisivät pitkin Tenochtitlanin katuja. Tällä kertaa ei tosin mikään ihmettelevä parvi kaupunkilaisia ollut hänelle terve-tuloa sanomassa, mutta eipä myöskään uskallettu tehdä vastarintaa tuolle melkoiselle sotajoukolle, jota hän nyt johti. Hän oli nähty lähtevän pääkaupungista 70 sotilaan kanssa; ei kummaa että ne tuhannet, jotka hän nyt toi muassaan, herättivät hämmästystä. Niiden neljän tai viiden hevosen asemesta, joilla Cortez, Olia, d'Ordaz ja vielä pari ritaria olivat jättäneet kaupungin, näkivät Mexikolaiset nyt 100 rautapukuista ratsumiestä, 1,000 oivallisesti varustettua espanjalaista jalka-sotamiestä ja 2,000 hurjaa, sotapukuista Tlaskalaista ylpeässä tappelu-asennossa pölyttävän katuja, samalla kun piiritetyt ammuskelivat ilolaukauksia.
Näytti ensimmältä siltä kuin tämä loistava kulkue olisi masentanut Mexikolaisten vastustuksen, mutta hämmästys oli ainoastaan hetkellinen. Vihattujen vieraiden perikato oli päätetty, ja se hiljaisuus, joka vallitsi kaupungissa Cortezin uuden sotajoukon saapuessa ja vielä seuraavanakin päivänä, oli ainoastaan kauhean raju-ilman enteitä. Cortezille heti pisti silmään se seikka, ett'ei kukaan lähestynyt Espanjalaisten kortteria. Sentähden hän tulonsa jälkeisenä päivänä lähetti d'Ordozin 400 miehen kanssa ulos urkkimaan mielten tilaa kaupungissa. Tämä joukkio ei tavannutkaan lähimmillä kaduilla mitään suurempaa väen-paljoutta, mutta tultuaan kauvemmas Espanjalaisten kortterista sai d'Ordaz kokea toista. Äkkiarvaamatta hyökkäsi hänen kimppuunsa kaikilta tahoilta suuret joukot Mexikolaisia, ja laakeilta katoilta viskattiin kiviä ja heitettiin keihäitä hänen joukkoonsa. Kamppaus oli kova, ja vasta paljon veren vuodettua ja 8 miehen kuoltua onnistui d'Ordozin päästä takaisin toveriensa turviin. Mexikolaisia oli tässä kaatunut monta vertaa enemmän, mutta he olivat kuitenkin pakoittaneet vihollisensa peräytymään, ja tämä oli voitto, joka suuresti elähytti heidän rohkeuttaan. He ajoivat d'Ordazin joukkolaisia takaa kortterin portille saakka ja yrittivät väkirynnäkön. Ei mikään näkynyt Tenochtitlanin taistelijoita peloittavan. Espanjalaiset kanoonat niitteli heitä joukottain maahan; mutta vereksiä voimia astui kuolleiden ruumisten päälle, tapellen katkeruuden kiukulla ja kuolemaa hämmästymättä. Mexikolainen kansanluonne osoitti sinä päivänä puolta, jota ei Cortez ollut ennen tuntenut. Hän sai syytä kunnioittamaan vihollistansa. Narvaezin upseerit ja sotamiehet olivat peräti peloissaan.
Puolustuksesta päätti nyt Cortez, pitääksensä vireillä rohkeutta joukossaan, käydä hyökkäykseen. Niin tehtiinkin seuraavan päivän aamuna, hevosväki etupäässä. Ja järjestymättömäin mexikolaisten joukkojen oli mahdoton vastustaa rautarintaisten ratsumiesten rynnäkköjä. He väistyivät, mutta aatelinsa johtamina kävivät Tenochtitlanin miehet uudestaan vihollistensa kimppuun. Papit puhuivat heille häväistyjen jumalien ja uhatun kotilieden puolesta, ja kansan kunniantunto vaati kostoa tai kuolemaa. Tuhansittain heitä kaatui omille kaduille, mutta uusia miesvoimia tuli herkeämättä sijaan maaseudulta, ja temmellys kävi kauheaksi. Sanomaton katkeruus paisutti Tenochtitlanilaisten tappelu-intoa, ja Espanjalaiset olivat varsin vaarallisessa tilassa. Ahtailla kaduilla oli Cortezin miesten vaikea käyttää sotaisia konstejaan; taistelu kävi hurjaksi, säännöttömäksi käsikähäkäksi. Silloin sytyttivät Espanjalaiset suuren Takuba nimisen kadun talorakennukset palamaan, ja heidän vihollisensa väistyivät. — Taistelutanner oli täynnään kaatuneita ruumiita, ja kanavat virtasivat punaisina verestä, Mexikolaisten verestä, joka oli vuotanut isänmaan ja kotilieden puolustuksessa. Espanjalaisia oli 12 jäänyt kuolleena tappotanterelle ja 60 oli haavoitettuna, — suurin tappio, minkä he vielä olivat kärsineet missään taistelussa indiaaneja vastaan.
Cortez palasi tosin voittajana kortteriinsa, mutta tämä voitto oli Pyrrhus-voitto eikä ensinkään ratkaiseva. Se ei mitään varsinaista muutosta vaikuttanut asiain tilaan. Eikä toinenkaan hyökkäys ulos kortterista, jonka hän teki muutaman päivän perästä siitä, tuottanut mitään sen enempää tulosta. Mexikolaisia taas murhattiin tuhansittain, ja osa kaupunkia poltettiin poroksi; mutta 40 Espanjalaista ja Tlaskalaista kaatui myös kuoliaana kentälle ja vielä paljon enemmän haavoittui. Cortez itse sai nuolen vasemman kätensä läpi, ja Espanjalaisten täytyi iltapuolella vetäytyä takaisin pesäänsä, jota vastaan Mexikolaiset taas seuraavan aamun koittaessa ryntäsivät uusilla sotavoimilla. Uupuneet, osaksi haavoittuneet Espanjalaiset heräsivät uuteen taisteluun, joka alkoi raivosalla hyökkäyksellä indiaanien puolelta. Mexikolaiset syöksyivät tuhansin joukoin kuolemaan rohkeudella, joka kauhistutti uskaliaimpiakin rintoja Espanjalaisten sotajoukossa. Jos olisi Mexikolaisia kaatunut vaikka kuinka suuret laumat, tuli aina uusia sijaan; jota vastoin Cortezilla ei ollut käytettävissään apujoukkoja. Uupumus yksistään teki tämmöisen taistelun jatkamisen mahdottomaksi. Toisiin keinoihin oli ryhdyttävä.
Cortez koki sentähden saada Montezumaa näyttäytymään kansalleen ja rauhoittamaan alamaisiaan. Aselepo oli kaikella muotoa saatava, jonka aikana ainakin saataisiin levähtää liiallisista rasituksista ja hankkia muonavaroja, jotka rupesivat olemaan varsin vähissä, ja mitäs ollakkaan! Montezuma keisari oli kai jo kokonaan unohtanut Huitzilopochtlin ja muut jumalansa. Hän suostui Cortezin ehdoitukseen. Hän pukeutui valta-arvonsa koko komeuteen. Hän ripusti yllensä kaikki ne koristukset, joita hänellä juhlallisissa tiloissa oli tapana kantaa. Hän astui linnoituksen muurille ja näyttäytyi kansalleen. Kuni noitasauvalla koskettuna vaikenikin raivoisa joukko. Rummut ja torvet lakkasivat päräjämästä, huuto ja ulvonta taukosi. Jotkut heittäysivät maahankin, niinkuin olivat tottuneet juhlapukuista keisariaan kunnioittamaan. Syvä hiljaisuus vallitsi, kun Montezuma ojensi kättään osoittaakseen aikovansa puhua. Ja Montezuma puhui. Hän kiitti kansaansa kaikesta uskollisuudesta ja uhraavaisuudesta, josta hän näinä päivinä oli nähnyt todistuksia, jotka ilahuttivat hänen sydäntään. Mutta kovasti oli häntä muka myöskin surettanut nähdä kansansa uhraavan vertansa turhassa ja tarpeettomassa taistelussa, — ja hän käski taistelevien laskea aseensa maahan.