Kauheimpana raivosi kamppaus jälkijoukossa, jossa Alvarado ja de Leon olivat komentajina. Siinä tapahtuva suuri miestappo pakoitti Cortezin ja hänen seurue-ritarinsa tekemään kierroksen ja kääntymään takaisin tälle osastolle avuksi. De Leon oli jo kaatunut. Alvarado seisoi paljaalla maalla, ainoastaan pieni parvi miehiään ympärillänsä ja puolustaen itseään sadankertaista vihollista vastaan. Hänen sotaratsunsa, joka ennen kantoi häntä niin monessa kuumassa kahakassa, oli nyt kaatunut hänen altansa, itse oli hän haavoitettuna monesta paikasta ja koki turhaan ko'ota hajonnutta joukkoaan, jota raivoava ja yhä lisääntyvä vihollinen ajoi ajamistaan kanavan reunalle. Taistelun alkaessa oli tykistöstä ja pyssyistä kyllä ollut apua ne kun niittivät maahan sadottain indiaaneja. Mutta mikään ei enää voinut hillitä näiden villittyä vihaa. Takarivien pusertamina olivat etummaiset tulleet lykätyiksi tykistön luo, karanneet sen kimppuun kuin tuuliaispää ja tehneet tuhoa ihmisille ja kanoonille. Niiden espanjalaisten ritarien urhokas hyökkäys, jotka nyt hevosineen tulivat avuksi, vaikutti hetken pysäyksen ja antoi heidän maamiehilleen aikaa hieman hengähtämään ja kokoontumaan. Mutta pian repi heidät taas hajalleen vastahyöky taisteluun palaavia vihollisia, ja Cortez toverineen oli pakoitettu vetäytymään takaisin, jolloin moni hänen miehistään jäi aaltojen valtaan. Alvarado seisoi tuokion aikaa patoaukon partaalla, epäröivänä katsellen syvyyttä allansa ja siinä veneineen viliseviä vihollisia. Heittäytyisikö hän, ilman hevosetta kun oli, veteen keskelle vihollisia veneitä? Se olisi ollut melkein suorastaan surman suuhun menemistä. Hänellä ei ollut kuin sekunti miettimisen aikaa. Mutta Alvarado oli väkevä ja notkeavartinen herra. Epätoivo toi yliluonnollista voimaa. Asettaen mahdottoman pitkän peitsensä alapään vedessä venyvää hylkyromaa vasten, hyppäsi hän hyvään vauhtiin ja keikahutti itsensä tuon kauhean kuilun, tuon hirveän hornan-suun yli. Aztekit ja Tlaskalaiset tuijoittivat hänehen silmät selällään.
— Se on totisesti Tonatiuh! Se on auringon poika! Se on päivän poika! — huudettiin heidän joukostaan.
Aukko oli niin suuri, että urhokas Diaz, joka hyvin huomasi paikan, sanoo moista hyppäystä mahdottomaksi kellen tahansa toiselle. Se painui syvälle sikäläisten aikalaisten mieleen, ja muisto espanjalaisen ritarin rohkeasta keikkauksesta elää vielä tänä päivänäkin Mexikon kaupungissa, jossa paikkaa, missä se tapahtui, mainitaan nimellä Salto de Alvarado (Alvaradon hyppäys). Herkuleen ja Teeseuksen kai olisi kelvannut katsella sen miehen mainiota äksänpäksää.
Mutta tämä yö, jonka tuimista tapahtumista emme huoli sen laveammalta kertoa, on Mexikon valloituksen historiassa myöskin saanut nimen "Surullinen yö" — La noche triste. Sen taistelussa menetti 500 Espanjalaista ja 3,000 Tlaskalaista henkensä, ja ainoastaan vähäinen, surkealta näyttävä jäännös siitä joukosta, jonka etupäässä Cortez oli kulkenut pääkaupunkiin, kokoontui aamulla Takuban kaupunkiin. Täällä oli sotapäällikkö, joka yöllä oli taistellut sanomattomalla urhoollisuudella, astunut hevosensa selästä, ja hän nähtiin istuvan muutaman indiaanilaisen temppelin portailla kasvot käsissään, samalla kun tähteet hajonneesta joukosta kulki hänen ohitsensa, vaivalla vetystäen eteenpäin katuja pitkin. Tuskin 400 Espanjalaista oli jälellä, ja näistä melkein jok'ainoa mies haavoitettuna. Hevosväestä oli tallella 23 miestä, tykkiväestä ei yhtäkään, ja kaikki kanoonat olivat olleet ja menneet. Ei edes yhtään pyssyäkään ollut kauheasta kahakasta pelastunut. Sotilaat olivat heittäneet ne luotansa, pystyäkseen paremmin pääsemään tiehensä.
Isku oli kovin, mikä vielä oli kohdannut Cortezia; mutta istuessaan tuossa temppelin rappusilla hän ei suinkaan antanut lohduttomalle epätoivolle sijaa, vaan — mietti vain uutta suunnitelmaa Mexikon valtakunnan valloittamiseen. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen siinä henkiin jääneet ritarit — Sandoval, Alvarado, Olid, d'Ordaz, Avila — ja kaikkein iloksi ihana Marina, jonka ynnä muutamain Tlaskalan sotapäällikön tyttärien kanssa muuan tlaskalainen varjelusväki oli onnellisesti pelastanut pois kahakan kauhistuksesta. Toinenkin tulkki, Aqvilar, oli pelastunut; mutta etenkin ilahutti Cortezia tässä paikassa läsnä-olollaan laivan-rakennusmestari Martin Lopez, sillä sotapäällikkö oli ottanut tämän uusiin laskuihinsa. Hän tahtoi, näet, päästä Takuba-järven herraksi ja vasta sitten uudestaan ahdistaa pääkaupunkia. Uusia voimia siis vain vähäsen espanjalaisille sotilaille ja uusia apujoukkoja Tlaskalasta!
Lyhykäisesti levättyään Takubassa lähti Cortez ränstyneine joukkoineen pitkää kiertotietä myöten marssimaan uskollisten Tlaskalaisten rajoille päin. Mutta Tenochtitlanin miehet, jotka olivat imeneet rohkeutta yöllisestä voitostaan, ajoivat Espanjalaisten väsynyttä joukkoa takaa, tehden heille yöt päivät kovaa kiusaa. Niinpä tultiin muutamalle mäelle alla olevan, ahtaaksi solaksi suippenevan laakson partaalla, ja Espanjalaisten tie vei solan lävitse. He näkivät lukemattoman joukon indiaaneja täyttävän laakson ja sulkevan heiltä tien, ja keskellä joukkoa liehui Mexikon valtakunnan lippu, kultalankainen verkko pitkän, höyhenillä koristetun tangon päässä. Espanjalaiset hämmästyivät, mutta Cortez huusi:
— Täss' ei ole muu neuvona kuin voitto tai kuolema. — Ja rohkealla kylmäverisyydellä järjesti uskalikko pikapikaa joukkonsa, antaen samassa käskyn hyökkäykseen. Hevosväki etu- ja jälkijoukkona karattiin kuni vimmattu susilauma indiaanien kimppuun, ja näiden rivit halkaistiin. Kauhea murhanäytelmä seurasi, ja Espanjalaiset etenivät etenemistään. Mutta kaatuneiden Mexikolaisten sijaan tuli yhä uusia parvia aukkoja täyttämään, ja Cortezin urhea joukko oli perikadon partaalla. Silloin pistää hänen päähänsä vihollisen loistava lippu. — Tuolla on otettavamme! —
Ja Cortez kannustaa hevosensa, ratsastaa lähimmät vihollisensa kumoon, jakelee kuolettavia iskuja oikealle ja vasemmalle ja on pian indiaanien tiheimmässä parvessa. Sandoval, Alvarado, Olid, Avila ja muut, joiden hevoset vielä pystyvät miestä kantamaan, ovat hänen kintereissään. Cortez pistää peitsellään mexikolaisen sotapäällikön alas kantotuolilta, jossa tämä istuu ylhäisten sotilaiden ympäröimänä; espanjalainen ritari Juan de Salamanca hyppää hevosen-selästä ja sieppaa vahvalla kädellään lipun, jonka hän ojentaa Cortezille. Tämä heiluttaa kultaverkkoa päänsä päällä, — ja kauhistuksen valtaamina syöksevät indiaanit sikin sokin ulos laaksosta. Valtakunnan lippu kun on menetetty, on myöskin kaikki menetetty, — on oppi, jota he näkyvät ymmärtävän.
Mutta Espanjalaiset ja Tlaskalaiset eivät tyydy tähän, vaan ajavat vuorien väliin paenneita vihollisia takaa, tappaen heitä sadottain.
Semmoinen oli tappelu Otumban luona heinäkuun 8 p:nä 1520. 100,000 Mexikolaisesta oli kaatunut 20,000. Se on tullut yhtä mainioksi kuin Alvaradon kuuluisa kuperkeikka "Surullisena yönä" ja sopii kerrottavaksi samaan jaksoon.