"Älä hätäile; minä poimin vielä vähän vyöliinaani", vastasi Liisa.
"No, olkoon menneeksi!" tuumasi Paavokin, "minä poimin lakkiini."
Siinä nyt taas seisotaan kyykkyisillään, ja marjoja karttuu karttumistaan.
Mutta mitäs ollakkaan! Korkealla ilmassa tuolla, juur Paavon ja Liisan pään kohdalla, lentää löyhyttelee suuri, suuri lintu, jolla näkyy olevan varsin summattoman suuret siivet, niin suuret, että niiden alle varmaankin mahtuisi koko joukko Paavoja ja Liisoja.
Niin ainakin sisarusten mielestä, jotka juur tarkistella tuijottivat tätä kummitusta.
Se oli lintu semmoinen, joka piti tapanansa pistää siipiensä alle kaikellaista ja monenmoista elämää ja lentää tiehensä, taikka suoraan noukkia nokkaansa pienempiä lintuparkoja, joita ei edes viitsinyt kantaakkaan siipiensä alla; ja sitä lintua sanottiin Kotkaksi. Ja vieläpä oli tämä kotka oikein Keisarin Kotka, Niin, se oli todellakin Keisarin palveluksessa. Se liiteli, laateli maat ja meret, ja oli sillä, kotia kun tuli Keisarin hoviin, aina jotain uutta Keisarille. Välistä toi se kaukaa ulkomailta kaikellaisia kummallisia kukkoja ja kanoja, joista Keisarille syntyi kaunihia kulta-munia ja jotka pudottivat hopea-höyheniä. Välistä taas toi se kissoja ja koiriakin kaikki kultakarvaisia vain; sillä kullasta kaikki Keisarille olla pitää.
Nyt kun Kotka näki lapset töyräällä, ajatteli heti: "Aha! Tuossapa taas uutta Herra Keisarilleni. Kuinka nuo punaiset marjat maistunevat makealta suussa suuren Herra Keisarin, vaikkapa ne eivät kultaa olekkaan. Tuskinpa hän ennen on semmoisia syönytkään, hän, jonka tavallisena ruokana on voisula vain ja kultavelli. Ja nuo lapset minä samassa vien näytteeksi kerran Keisarille, mimmoiset pikku pojat ja tytöt tässä maassa ovat, koska tämä maisemakin on Herra Keisarin valtakuntaa." Niin tuumasi Kotka ja yht'äkkiä — hilivei! pisti alas ilmasta Paavon ja Liisan kimppuun. Sovitteli siinä sitten siipiensä alle heidät, vaikka lapsiparat kyllä ponnistelivat vastaan. "Älä vie meitä! älä vie meitä!" huusivat Paavo ja Liisa. Mutta Kotka ei ollut kuulevinansakaan; ilmaan nousi vain, eikä lasten ollut muu kuin seuraaminen. Mutta marjat, astiat sinne jäivät töyräälle, sinne Paavo paran lakkikin. Kotka ei nyt siinä hädässä niitä muistanutkaan, kun oli Liisassa ja Paavossakin kylliksi työtä, ja lapset taas olivat niin hämmästyksissään, ett'ei heidän siinä käynyt marjoistansa, astioistansa huolta pitää. Niin läksi siis Kotka lentoon. Lensi sitte pitkät matkat, maat ja meret, ja miten lienee lentänytkin, niin jo tultiin viimein Keisarin hoviin. Ja kohta saamme kuulla miten siellä kävi.
Toinen Luku.
Mitä Paavo ja Liisa näkevät Keisarin luona ja kuinka he jälleen tulevat kotia.
Komea oli Keisarin koto. Kullalta kiilsivät katot ja hopealta hohtivat seinän hirret.