Ja myöskin maailman kaikki kansa On immen tammelle voimaton. Hän lemmen voivalla vallallansa Tuon tammen tuuhean turva on.
Kas, ihmislapset ne itsellensä Kun puuta mielivät milloin vaan Ja lisää tahtovat aarteillensa Ja käyvät tammea kaatamaan;
Niin immen valvovi lempivalta, Ja hakkuumiestä hän tarkastaa. Hän alas astuvi taivaan alta — Ja miesi lempeän nuhteen saa.
Aina kahta kummempaa!
Pikku Pekka oli isältänsä saanut kaaripyssyn ja koko joukon vasamoita, joilla jokaisella oli pieni rautapiikki päässä. Päiväkaudet Pekka nyt ampua pärskähytti mitä milloinkin sopi. Hiiriä, rottia, kärppiä ja semmoisia ampui hän aamusta iltaan. Vaan se ei ollut mitään kummallista. Mutta mikä kummallista oli, oli se, että Pekka eräänä elokuun iltana, kuun juur kauniimpana kumoittaessa, oikaisi pyssynsä ja tähtäsi sivulentävää sotka parkaa. Vaan eipä vasama ottanutkaan. Naureskellen samosi sotka eteenpäin vain. Mutta tässä vasta kumma tulee. Vasama ei palannutkaan takaisin, vaan viiletellä vinkui korkeammalle yhä. Kummeksien katseli tuota Pekka, avosuin tirkisteli vasamaa, joka kiidätteli juur kohti kuuta. Mutta kohtapa oli kumminkin vasama näkymättömissä. Ja nyt vasta kumman kummia tulee. Tuo kamala Kuun-ukko, jonka toimena on, kuten, lukijaseni, ehkä tiedättekin, kuuta tervata, istui nytkin par'aikaa tervapönttönsä vieressä tehtäväänsä tehden.
Juur häntä kohti kiiti Pekan vasama täyttä vauhtia. Ja nyt! Kavahda, sinä kuun kamala Ukko! Pekan vasama tulla vinkuu, ja jopas jotakin! rautapiikki tarttuu kiinni juur Ukko paran nenän-nippuun. "Noh mitä sen siivottomuutta tämä on!" huutaa närkästyksissään Ukko. "Kuka sinun on lähettänyt?" kysäsee hän kiukuissaan vasamalta, sitä samassa irroittaen. Mutta mitäs se vasama olisi puhua osannut! Ukko ei saanut mitään selkoa sen lähettäjästä. Suutuksissaan oli vain aika lailla. Tuumasi jo hypätä alas tänne maan päälle kuulustelemaan, kuka vasaman olisi lähettänyt, mutta hetken aikaa aprikoittuansa, pani kuitenkin tämän tuuman mielestänsä. Ei tietänyt, näet, mitään neuvoa noustakseen kuuhun taas, jos kerran olisi maahan joutunut. Mutta keksipä Ukko uuden neuvon. Hänellä oli kaksi nahturia eli tervapensseliä, jotka hän kyllä kaikella muotoa olisi tarvinnut molemmat, sillä hän tervasi molemmin käsin, mutta nyt päätti hän paiskata toisen alas sillä tarkoituksella, että nahturi sattuisi vasaman lähettäjään. "Kävi, kenehen kävi, heitän mä sen, kun heitänkin." Ja niin paiskasi Ukko tervanahturinsa menemään alas maata kohti. Ja nyt taas tapahtuu kumma. Pekka, joka vielä seisoa sohuusteli entisessä asemassaan, tuijottaen taivasta kohti, tunsi yht'äkkiä kaikki ympärillään hämertyvän ja ilkeän kapineen kasvoihinsa kiintyvän. Kuun-ukon nahturi oli, näet, nuolen nopeudella kiidähtänyt läpi ilman alas ja tarttunut, tervassa kun oli, juur Pekka paran poskille, peijakas! Semmoista se on! Mitäs meni Pekka sotkia metsästämään. Jos hän olisi antanut sotkan olla rauhassa, ei suinkaan tämmöistä turmeloa olisi tullut. Kyllä nyt Pekka näytti sekä naurettavalta että surkuteltavalta: kasvot tervassa kokonaan ja tervanahturi poskipäissä. Täysi työ oli Pekan isällä puhdistaa poikansa, mutta kyllä nyt sentään, tietääkseni, Pekka jo on tervasta vapaana. Älkää kumminkaan, Pekat ja Paavot ja Kallet ja Kyöstit ja muut kaaripyssymiehet kaikki, olko olevinanne semmoisia metsämiehiä kuin tämä Pekkanen oli, sillä Kuun-ukolla on vielä toinen tervanahturi tallella.
Kah, kun olin unhoittamaisillani kaikkein tärkeimmän seikan! Kuun-ukko, kun tämän tapauksen kautta kadotti toisen nahturinsa, ei enää voi ehtimiseen kuuta mustana pitää, (niinkuin hän ennen maailmassa on tehnyt, ja josta ymmärretään tämän tapauksen tapahtuneen jo tuhansia vuosia takaperin), vaan voipi sitä tervatussa tilassa säilyttää ainoastaan toisen puolen kuukautta. Ja juur tästä Pekan pyssypäivästä lähtien on siis meillä uuden- ja täyden-kuun vuoroileminen. Jos ukko saapikin puoleksi kuukaudeksi kuun tervatuksi, niin toiseksi kerkeävät sateet siitä tervan sulattaa.
Anni ja keltasirkku.
Pienellä Annilla oli keltasirkkunen häkissä. Koko talven sai sirkkunen Annilta antimia. Vettä hän sai ja hampunsiemeniä haluksensa ja murujakin mielin määrin. Ja palkaksi emännälleen laulaa loilotti sirkkunen sydämensä pohjasta päiväkaudet. Iloisia, kauniita kiitosvirsiä viserteli hän. Mutta kevät kun tuli ja viidakot vihertyivät ja kedot, kunnahat kukastuivat, ikävystyi sirkkunen istumiansa häkin vähäisillä vuolehilla. Ulos uutehen kevät-maailmaan mieli hän muuttaa avaraan ahtahasta asunnostaan. Ja hyvänsuontoinen oli Annin sydän. Anni aukaisi akkunan välehen, ja vapaana puikahti sirkkunen pois ilman ihanuutta iloitsemaan ja sukulaistensa kanssa seurustelua pitämään. Kymmenittäin kumppania hänellä olikin. Kymmenittäin kilisi sirkkusia saloissa, kymmenittäin varpusia viidakoissa, — ja hauskaa oli nyt hyvin Annin sirkkusen varpusten, sirkkusten seurassa vapauttansa viettää, — ja hyvin hän viihtyi peippostenkin, pulmostenkin parissa. Ja katsos! Kajahtivat nyt kankaat ja kukkulat, lehdot ja laaksot lintusten lauluista. Kuin suloista oli sentään Annin sirkkusen olla! Oksalta oksalle hyppeli hän kumppaniensa keralla. Ja noin kisattiin nyt kaiken kesää. Mutta tulipa syksykin kerran. Kellastumaan rupesivat kedot ja lintusten kisakentät kaikki. Kellastuneina lentelivät puiden lehdet tuiman tuulen tuulemina. Silloin lähtivät lintuset lentelemään loitolle pois pohjoisesta maasta. Kauas muuttivat he kaikki eteläisiin maihin — maihin semmoisiin, joissa kesä kukoistaa kedoilla ja kunnahilla, kun pakkanen pohjassa pellot, penkereet palelluttaa. Ja jo nyt siirtyi Annin sirkkunenkin pois vieraasen maahan vapauttansa viettämään. Pian oli matkansa lintulauma lennähtänytkin. — Jo oltiin tuolla kaukaisen maan kankailla, kunnahilla kukahtelemassa. Ja sielläpä nyt Annin sirkkunenkin laulella loipotteli. Mutta mitä kaikkea hänen silmänsä siellä näkivät, sitä en tismallehen tiedä.
Kaukaisessa maassa ei kuitenkaan kesä kaiken aikaa kestänyt. Kun sinnekin vihdoin viimein tuli syksyinen sää, lähti lintulauma lentämään liipoittelemaan takaisin pohjoseen päin. Ja perille pohjaan kun päästiin, katsos kummaa: Kesä oli täällä taasen, kaunis ja kukoistava kuin ennenkin. "Terve tulemaa!" nyykkäsivät lintulaumalle leppien, koivujen ja kuusien oksat lauhkean länsituulen taivuttamina. Ja alkoi nyt entinen elämä lintusillen taas. Ainapa pikku Annin sirkkunenkin muiden muassa olla oleskeli. Kaiken kesää piti hän iloista elämää, pilpotellen puiden oksilla. Mutta kun syys taaskin tukalineen tuli, jopa juolahti silloin sirkkusen mieleen entinen emäntänsä ja aterian-antajansa, pienoinen Anni. Ja päätti hän nyt piakkoon Anniseltaan pyytää talven turvaa. Nokki siis nokallaan Annin akkunaan. Eikä Annikaan kauvan aikaa arvellut. Akkunan avasi hän hetkessä heti ja jopa istui iloitteli sirkkunen nyt ehtoisen emäntänsä kämmenellä. Silloin sulki sirkkusensa häkkiin taas tuo ainoinen Anni. Ja tulipa nyt talvi tuimineen tuulineen ja pyryineen, pakkasineen. Silloin hypähteli hallinsa vuole-orsilla sirkkunen taas ja laulella laverteli loilotuksiaan. Ja paljon oli nyt sirkkusella sanelemista. Olipa hän matkustanut monet matkat viimeiksi emännästään erottuansa, ja kaikellaisia kummia oli hän vieraassa maassa katsellut. Hauskaa oli Annin pitkillä iltapuhteilla istua kuunnellen sirkkusensa sanelemia kaukaisesta maasta. Ja kyllä sirkkunen tarinoita taisikin tavattoman paljon. Mitä kaikkia kummia hän kertoeli, en ole tullut tietämään, vaan Anni ne aivan tismallensa tietää kaikki. Niin palkitsi nyt sirkkunen tuhansien mieltä kiinnittävien tarinain kertomisella Annin hyväsydämisyyden ja viserteli kiitosvirsiä vapaudenantajalleen, Talven pitkän pilpotteli hän puhelemiansa pienelle Annalleen. — Ja kevät kun tuli taas, antoi Anni vapauden valvatilleen. Kesän vietti sirkkunen kotoseuduilla, vaan seuraavan talven taas vieraassa maassa. Tuleva kesä näki hänet niin-ikään kotopaikoilla pilpottamassa. Mutta talven tullen tallensi hänet häkkiin Anni taas ja pääsi kuuntelemaan keltasirkkunsa kertoelmia kaukaisesta maasta. Ja paljon semmoisia saneli sirkku, ihan uuden uutukaisia kaikki. Ja niin on nyt Annin keltasirkkunen jo monta monituista vuotta vuorotellut, välistä vapaana talveansa viettäen vieraassa maassa, välistä Annin valvattina häkin hirsillä hyppien ja emännälleen tarinoita toitotellen — loilotellen laulujansa.