"Olemme", vastasivat lapset.
"No, sitten ette te saakkaan siitä mitään puhua. Emmekä me vaadikkaan mitään kertomusta."
Tämän sanottuansa auttoi isä lapsensa hevosenselästä, syleili kadoksissa olleita silmäteriään ja kiitti Jumalaa sekä lastensa kotiintulosta että siitä tavarasta, minkä lapset kotiansa olivat tuoneet. Samoin kiitti äitikin kaikkien lahjojen antajaa.
Semmoiset tavarat, kaksi kaunista, uhkeata hevosta, toivat siis lapset kotiinsa, mutta aurinkoa he eivät olleet saavuttaneet.
Ilman impi.
Ja kanervaisella kankahalla On tammi tuuhea. Katsokaa! Sen lehvälatva on taivaan alla Ja kauvas maailmahan kangastaa!
Ja lehvälatvassa ilman impi On saanut ainoisen asunnon. Ja ilman impi on kaunihimpi, Kuin kaikki maailman immet on.
Kas, punaruususet poskipäillä Ja sinisilmät ja simasuu! Kuin ilman impi on kaunis näillä! Ja vielä sitten hän kaunistuu.
Kas tuota tähteä kiharoilla. Min loisto loitolle leimahtaa, Ja vaippaa valkoista hartioilla Ja sauvaa soikeaa, valtikkaa!
Mutt' ilman impi hän hallitseepi Kaikk' avaruudet ja ihmeet sen, Ja lehtilinnastaan katseleepi Hän telmeet, taistelot ihmisten.