"Eikö lähdetä kotiapäin?" kysyi Anni veljeltään.
"Se on tietty", vastasi Antti sisarelleen, mutta kuninkaalle sanoi hän: "Kiitoksia, kuningas kulta, lahjastanne. Nämä hevoset saattavat isällemme ja äidillemme suurimman ilon, minkä he maailmassa ikinä ovat nauttineet."
"Ei kestä kiittää!" lausui kuningas, "ja hyvästi nyt!"
Antti taputti, kuten oli neuvottu, kuningasparin antamia kiviä yhteen ja sanoi hevosille:
"Kotiapäin!"
Ja — äläppäs ollakkaan! — nämä rupesivat menemään semmoista vauhtia, että sisarukset eivät tietäneet koko matkasta juuri mitään, ennenkun olivat vähäisen kotonsa pihalla.
Heidän vanhempansa, jotka, kuten voitte arvata, olivat olleet kovimmassa tuskassa lasten katoamisesta, sattuivat seisomaan pihalla, kun lapset tulivat.
"Missä, missä, rakkaat lapsemme, olette olleet, ja mistä nämä kauniit hevoset olette saaneet?" lausuivat he.
"Sitä emme me saa sanoa, meiltä on sitä kielletty. Älkää, hyvä isä ja äiti, sitä meiltä vaatiko! Mutta nämä hevoset ovat meille annetut, ja ne ovat nyt teidän."
"Oletteko luvanneet, ett'ette kenellekkään puhu matkastanne?" kysyi isä.