"Odottakaa tässä, hyvät lapset, vähän aikaa, kunnes minä olen käynyt katsomassa täällä vuoren sisällä, näkyisikö alamaisiani siellä."
Ja näin puhuen katosi kuningas pienestä vuorenhinkalosta maan-alaisiin maihin.
Vähän ajan kuluttua tuli kuningas takaisin ja — häntä seurasi nyt koko karannut kääpiöjoukko.
Kuningas puhui:
"Niin oli kuin arvasinkin. Minun alamaiseni ovat peljänneet, että te, hyvät lapset, kun tulette takaisin kotianne, juttelisitte vanhemmillenne kääpiöistä ja kääpiöiden vallasta, jolloinka, heidän luulonsa mukaan, maan yläiset ihmiset tulisivat ja hävittäisivät koko kääpiövallan. Mutta nyt sanoin minä näille tuolla vuoren sisässä, johonka he olivat paenneet, että te olette luvanneet olla mitäkään puhumatta vanhemmillenne. Senhän lupaatte nytkin, lapset?"
"No, kyllähän luvataan", vastasi Antti.
Kääpiöt näkyivät, nämä sanat kuullessaan, hyvin iloisilta ja nostivat kaikki lakkiansa Annille ja Antille.
Antti vastasi samalla kohteliaisuudella.
"Ja nyt, hyvät lapset", sanoi kuningas, "saatte lähteä kotiinne takaisin. Kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että olette lupauksenne tehneet, annan minä teille nuo hevoset, joidenka selissä istutte. Tässä saatte nämä kuningattareni antamat kivet, joita kun taputatte yhteen, pääsette mihinkä ikinä tahdotte. Ota ne haltuusi sinä!"
Näillä sanoilla antoi kuningas kivet Antille, ojensi hänelle kätensä ja lausui jäähyväiset. Antoi sitten Annillekin kättä ja käski lapsukaisia sen perästä ajamaan.