"Eivät olekkaan", vastasi kääpiökuningas, "mutta, lapsukaiseni, nyt, koska olette väsyneet, saatte jatkaa matkaa ratsastaen."
"Minä en pysy hevosen selässä", virkkoi Anni ja pudisteli päätään.
"Kyllä pysyt", vakuutti kuningas, "satulat ovat semmoiset, että niistä ei pääse putoamaan, vaikka nukkuisikin."
Ja niin nosti kääpiö, kun nostikin, ensiksi Annin ensimäisen ja sitten Antin toisen hevosen selkään.
Kummastelette varmaankin sitä, miten tuo pieni kääpiö ulottui nostamaan lapsia niin korkealle kuin hevosen selkään, mutta teidän on muistaminen, että hänellä olikin pitkät kädet, pitkät kuni pisimmän miehen.
Istuivat siinä nyt Antti ja Anni kumpanenkin hevosensa selässä.
"Aikooko herra kuningas itse käydä?" kysyi Antti.
Kuningas ei vastannut mitään, vaan hyppäsi hevosen selkään — Annin hevosen — ja jäi istumaan sinne Annin seljän taakse.
"Pra, pra, pra!" manasi kuningas hevosia, ja nämä, kun manauksen kuuluvat, lähtivät menemään semmoista vauhtia, että Annin ja Antin täytyi ummistaa silmänsä, ilma kun kovin painoi vastaan. Kääpiökuningas Annin kanssa ajoi edellä ja Antti tulla liiteli perästä. Hyvin pysyivät satuloissa, en tiedä mikä heitä niin niihin lienee kiinnittänyt.
Niin ajettiin siis eteenpäin aika vauhtia, kunnes, vähän ajan mentyä, tultiin korkean vuoren luo. Sen edustalle pysähytti kääpiökuningas hevosta, astui alas selästä ja sanoi Annille ja Antille, jotka jäivät paikoillensa istumaan: