"Käykää perästäni vain", vastasi kuningas, "ja kun väsymään rupeette, niin sanokaa minulle." Näin puhuen rupesi kuningas käymään tallustamaan edespäin, Antti ja Anni perässänsä. Ja siten kuljettiin nyt kaiken yötä.
"Eikö väsytä jo?" kysyi kuningas tuon tuostakin lapsukaisilta, ja kun tämä kysymys noin aamupuoleen viimeisen kerran uudistettiin, sanoivat Antti ja Anni totuuden ja valittivat väsymystä.
"Vieläkö on kivet tallella, jotka saitte kuningattarelta?" kysyi heiltä silloin kääpiökuningas.
"On, kyllä on", vastasivat lapset yhdellä suulla ja antoivat kumpanenkin kivensä kuninkaalle.
Ja nyt, lukijani, saatte kuulla jotain vähäsen kummaa.
Kuningas taputteli pari kertaa näitä kiviä yhteen, ja olisitteko uskoneet? tuossa paikassa tuli kaksi hevosta, kaksi kaunista ja mustankarvaista, pulskaa, uhkeata hevosta paikalle. Mistä ne tulivat, sitä eivät Anni eikä Antti oikein voineet eroittaa; näkyi melkein siltä, kuin olisivat tyhjästä tulleet, ihan tyhjästä syntyneet. Ja niillä oli molemmilla satulat selässä.
Antti ja Anni seisoivat, katsoa kummastellen, siinä kuni puusta pudonneet.
"Miten te nämä tänne saitte?" kysyi viimeinkin Antti kuninkaalta.
"Se on semmoinen seikka", vastasi kuningas, "että nämä ovat minun omia hevosiani, ja ne ymmärtävät heti tulla saapuville sinne, missä vain näitä molempia kiviä yhteen taputellaan."
"Vai niin! no, sepä nyt kummallista on", arveli Antti, "eivät suinkaan ne ole mitään tavallisia hevosia, nuo?"