"Kuulkaa, hyvät lapset!" lausui nyt kuningas, "minä olisin kovin onneton, jos alamaiseni olisivat ijäksi päiväksi minusta eronneet. Ettekö nyt tahdo auttaa minua, hyvät lapset? Tämmöinen on minun tuumani. Me lähdemme nyt kohta alamaisiani hakemaan. Kyllä ne luullakseni vihdoin tavataan, ja sitten, se nyt oikeastaan olisi pyyntöni, vakuutatte te hyvät lapset, heille, ett'ette koskaan tahdo kenellekkään maan-yläiselle ihmiselle puhua sanaakaan koko kääpiökodista ja kääpiövallasta. Ettekö tahtoisi sitä luvata, lapsukaiset?"
"No, jos niin on", vastasi Antti, "ett'ei kääpiöitä muuten saada tottelemaan, niin täytyyhän meidän luvata, vaikka kyllä olisi hyvin hupaista saada isälle ja äidille kertoa tästä kummasta kääpiökodista."
"Mutta lupaattehan?" kysyi kuningas.
"Lupaamme, koska te, hyvä kuningas, niin tahdotte", vastasivat lapset yhdellä suulla.
"Mutta", lisäsi Anni, "ettekö te sitten tahtoisi sanoa meille, missä kohdin aurinko näillä paikoin piileskelee?" Sitä Anni vielä tuumasi.
"Aurinko?" vastasi kuningas hymyillen, "no, saammehan nähdä; mutta lähdetään nyt, lapset, matkaan, ennenkun kääpiöt kovin kauvas kerkeävät."
Antti ja Anni nousivat nyt ylös seuraamaan kääpiökuningasta. Kuningatar antoi heille, kun lähtöä tehtiin, kumpasellenkin pienen, kauniin kiven, jota käski tarkasti tallentaa. Sanottiin nyt hellät jäähyväiset suudeltiinkin vielä kaupan päälle, ja niin lähdetään kääpiöitä hakemaan. Ulos luolasta mennään samaa tietä kuin on tultukin. Ja saatte nyt, pienet lukijani, kuulla miten sitten kävi.
Viides luku.
Yö oli tosin käsillä, mutta pimeä ei se ollut, kesä kun niin-ikään oli käsillä. Eikä liioin ollut kylmäkään, kuten arvata voitten.
"No, minnepäin nyt mennään?" kysyi Antti kääpiökuninkaalta.