Levättiin siinä nyt lautalla päivän paisteessa, Lassi pitäen uskollista mustiaan kaulasta. Ja niin nukkuivat siihen viimein molemmat. Mutta lauttaa veti hiljainen virta jokea alaspäin.
Toinen luku.
En tiedä kuinka kauvan lienevät siinä nukkuneet matkustajamme. Mutta kun viimein heräsivät, oli lautta jo joutunut aavalle merelle, johon laski tuo joki, jota alas olivat nukkuessaan tulleet. Ei näkynyt enää muuta kuin vettä, ja taivasta. — Mutta Lassi, joka oli hyvin levollinen luonnoltaan eikä koskaan hätäytynyt, tuumasi vain: "Saas nähdä, mihin tässä viimein tullaan!"
Ilma oli melkein ihan tyyni, ja pianpa oli vedenpinta täytenä peilinä vain. Ja jo nyt seisahtui lautta, kun, näet, ei sitä mikään edespäin kuljettanut. Mutta aurinko paisti kauniisti, eikä siis mitään hätää olisi ollut, jos ei olisi matkustajille tullut nälkä.
"Voi, voi, Musti parka, mistä saisimme vähän ruokaa? Rupee hiukkaamaan."
Musti katseli Lassia suruisin silmin, mutta ei virkkanut mitään.
"Olis' ollut mulla onki, hätäkös silloin", mietiskeli Lassi. Mutta ei ollut saatavissa onkea, ei mitään. Kovasti rupesi jo vatsaa vinguttamaan.
Mutta kun hätä suurimmillaan, on Jumala lähinnä, sanoo sananlasku. Istuttiin siinä lautalla nyt joteskin epätoivossa. Silloin tulla tempaisee yht'äkkiä tuolta taivaan ranteelta päin suuri laiva, ja sivumennen sanottu, olipa se höyrylaivakin vielä. Lassi ei ollut koskaan niin suurta vedenpäällistä rakennusta nähnyt, saatikka sitten höyrylaivaa. Jommoisen suuriksi menivät hänen silmänsä tuota kummitusta katsoessaan, mutta, niinkuin sanottu, Lassi oli hyvin levollinen luonnoltaan eikä siis ensinkään pelännyt, vaikka olisi koko kaupunki tullut häntä vastaan vyöryen.
Höyrylaiva lähestyi lähestymistään Lassin lauttaa.
"Vau, vau, vau!" sanoi Musti, ainoat sanat, mitkä hän tässä maailmassa oli oppinut.