"Hohoo! Vai niin! Eikö tämä syvempi ollutkaan?" tuumasi Lassi ja naurahti itsekseen. Astui samassa koiran selästä ja mieli itse kahlata poikki joen. Mutta nyt tarttuivat Lassinkin jalat mutaan, ja niin kovasti, ett'ei jaksanut saada niitä irti.
Seisottiin siinä nyt töllisteltiin. Ja kukaties kuinka kauvan olisivat saaneet noin seisoa, jos ei olisi sattunut seuraavasti:
Tuli, näet, pitkin jokea alaspäin lautta uiden, jommoisestikin suuri lautta, johon Lassi päätti iskeä kiinni.
Kun se nyt tuli ihan Lassin ja Mustin viereen, tarttuikin Lassi siihen molemmin käsin ja Musti hampahin. Virta veti lauttaa hyvällä tasaisella voimalla, ja jopa rupesivat, kun rupesivatkin, matkustajaimme jalat irtautumaan. Mutta ei se helposti käynyt, ja melkein olivat Lassin ja Mustin jänteret katketa. Niin veti kovasti.
"Pidä kiinni, Musti!" kehoitti Lassi.
Ja miten olikin, jo pääsivät heidän jalkansa pohjasta pois. Helpompi oli heidän sitten kömpiä ylös lautalle. No niin, oltiin siinä nyt, ja se kannatti hyvin ja olisi ehkä vielä kannattanut noin puoli tusinaa Lasseja ja Musteja.
Hirveästi olivat heidän jalkansa savessa, varpaanvälit ihan täynnä. (Kenkiä, näet, Lassi poloisella ei ollutkaan, vielä vähemmän tietysti Mustilla). Märät olivat muutenkin, mutta siitä ei piitattu.
"Ho ho, ja jaa, Musti kulta, kaikissa näiss' ollaan", huoahti Lassi, maata leväten lautalla. "Mihinkähän tässä nyt tullaan?"
Lassilla oli tapana yhä vain puhutella Mustia, vaikk'ei koskaan saanut vastausta.
"No, meni nyt mihin meni", arveli Lassi, "meillä ei ole kiirettä, eikä kukaan meitä kaipaa, vaikka matkustaisimme aina Amerikkaan asti." Oli, näet, Lassikin kuullut puhuttavan Amerikasta.