Rupesi Lassi sitten tarkastelemaan omiakin varpaan-väliään, ja katsoppas vain! niistäkin sai hän koko joukon tuota kummallista savea, joka kaikki mureni heloittaviin helmiin.
"Kukatiesi mitä kallista kultaa tämä on?" tuumasi Lassi; "paras on panna tallelle."
Oli Lassilla sentään, vaikka köyhäkin oli, yksi eheä lakkari, ja sinne pani hän kaikki helmet. Sitoi vielä lakkarin suun nauhalla kiltisti kiinni ja päätti sitten käydä kamaristaan ulos, Musti perässään.
Miehet laivan kannella puuhasivat yhtä ja toista. Katteini seisoi taas komentolavallaan ja jakeli käskysanojaan ylt'ympäri. Oli noussut ankara tuuli, ja kovasti keikkui laiva. Lassi istuutui kannelle katselemaan, ja miten lienee siinä istunutkin, jo rupesi vähitellen tuumailemaan, että tokkohan olleekaan tämä kirkko, tämä tämmöinen veden-päällinen rakennus.
"Mitä sinä luulet, Musti?" — sanoi toverilleen.
Musti oli ääneti.
"Olisikohan tämä laiva? Mutta kauhean suurihan se on. Ja nyt käy myrsky. Muistan vielä kun kerta olin muassa minäkin meidän kylän kirkko-veneessä kauheassa myrskyssä. Mutta se keikkui vielä enämmän."
Vähän ajan perästä tuli yksi merimiehistä käyden sille puolelle laivan kantta, jossa Lassi istui. Hänellä näkyi olevan hyvin kiire, ja mennen Lassin ohitse potkaisi hän häntä — ikääskuin pois tieltä. Tästä suuttui Musti, suuttui silmittömäksi ja puri, kun purikin, miestä jalkaan.
"Ai, ai, ai", oiotti merimies.
"Vau, vau, vau", sanoi Musti vain.