Hirveän peloissaan oli Antinpoika; pelkäsi nyt ainakin karhuin ruoaksi jäävän. Ja kun emäkarhu hänet sinne heitti noiden poikien joukkoon, alkoivatkin nämä kohta kitojansa aukaista; mutta emäkarhu, joka oli kiitollinen Antille siitä, että hänen kauttansa oli pyssymiehen aikomasta kuolemasta päässyt, antoi pojilleen muutamia korvapuustia käpälällään, ja nämä herkesivät Anttia ahdistamasta.
Ja miten lienee ollutkin, karhunpojat pian kyllä tutustuivat ihmisen poikaan eivätkä tehneet Antille mitään pahaa. Tämän huomasikin Antti Antinpoika, ja viimein katosi hänen pelkonsa kokonaan.
Varsinkin yksi pojista oli hyvin hyväsävyinen ja siivo, ja se nuoleskeli Antin kättäkin.
Illemmalla lähti emäkarhu ulos pesästään, mutta Antti ei päässyt, sillä sen seinät olivat hyvin korkeat. Sinne jäi Antti leikittelemään karhun poikien kanssa ja tuumasi, että koska Jumala häntä tähän saakka oli suojellut, totta kaikki viimein hyvin loppuu.
Kauvan ei viipynytkään emäkarhu matkallaan, vaan tuli pian takaisin, ja nyt oli hänellä jänis suussa. Tästä saivat nuo kolme poikaa kukin osansa, mutta paraan osan antoi karhu Antille. Ja nälkä oli kyllä Antti Antinpojalle tullut, mutta ei saattanut syödä raakaa jäniksen lihaa. Tämän huomattuansa, otti se karhun poika, joka paraiten näkyi Antista pitävän, hänen osansa, asetti sen allensa ja makasi sen päällä hetken aikaa.
Ja mitäs ollakkaan! Pienen karhun lämpimästä paistui jäniksen liha oivaksi syötäväksi lihaksi. Ja nyt sitä Antti Antinpoika söi, ja söikin oikein ahnaasti vielä, sillä nälkä poika paralla oli.
Mutta nyt tuli janokin viimein. Karhun pojat puolestaan imivät emäänsä, mutta mistäs Antille juotavaa? Yö oli lähenemäisillään, ja pitikös nyt maata mennä ilman särpimettä? — Mutta hätä keinon keksii. Hetken aikaa aprikoittuansa, otti Antti lakkinsa ja lähestyi makaavaa emäkarhua. Rupesi sitten, kun kaikki hänen pelkonsa jo oli kadonnut, hiljaisesti lypsämään karhua. Eikä ollut tämä millänsäkään; antoi Antin lypsää vain. Siten sai Antti servintä. Ja se maistui, uskokaa pois, oikein hyvältä vain.
No, oli nyt kaikki vatsat täytetyt, ja karhut heittivät kaikki levolle. Niin teki pian Anttikin. Ja makeasti nukkui hän vain pienen karhunpoika-ystävänsä viereen.
Seuraavana aamuna, kun Antti heräsi, oli emäkarhu jo lähtenyt pois. Ja hänen poissa ollessaan tapahtui, että pieni ilkeä käärme tulla luiskahti pesään. Se vetelihe Antin ystävän luo ja aikoi juuri purra pientä karhun poikasta jalkaan, kun Antti Antinpoika rohkeasti sieppasi pienen pesässä sattumalta löytyvän kepin ja löi sillä käärmettä päähän. Tämä tästä jo kuolikin heti eikä pystynyt enää mitään pahaa tekemään.
Kiitokseksi nuoleskeli pikku karhu taas Antin käsiä. Ja kun päivemmällä emäkarhu palasi, tuoden taas jäniksen muassaan, lämmitti pelastettu karhunpoikanen Antin osan oivaksi paistiksi.