Ja nyt huomasi hänet Antti Antinpoika.
"Voi, isä! isä!"
"Älä hiisku mitään, pikku Antti, vaan koeta karata karhusta tänne luokseni. Sitten ammun minä karhun."
Niin kehoitti isä. Ja jo tuumasikin pikku Antti käydä isänsä luo. Mutta lieneekö karhu ymmärtänyt isän puheen vai muuten vainunnut vaaraa, yht'äkkiä tarttui hän molemmilla etukäpälillään poikaan ja viskasi tämän päänsä päältä selkäänsä, tehden sen kuitenkin niin varovaisesti, ett'ei pojalle mitään vahinkoa tullut.
Pikku Antti tästä niin hämmästyi, ett'ei saanut sanaa suustansa. Ja samassa silmänräpäyksessä, kun poika joutui pedon selkään, rupesi tämä juoksemaan — juoksemaan täyttä laukkaa. Kaikki tapahtui yks' kaks' vain — paljoa pikemmin kuin sen tässä olen ennättänyt kertoa.
Siinä istui nyt Antti Antinpoika täyttä vauhtia kiitävän karhun selässä, pitäen karvoista kiinni. Isän ei enää ollut ampumista ajattelemistakaan, sillä nyt oli tietysti vielä vaarallisempi laukaista. Ja pian olikin karhu juossut niin kauvas, ett'ei pyssy enää olisi kannattanut.
Juoksi nyt karhu yhä edespäin, ja iloisena siitä, että niin hyvällä kaupalla oli päässyt pyssymiehen käsistä, juoksikin oikein täyttää laukkaa, minkä jalat jaksoivat. Pensaat painuivat alas hänen astuessaan, risut ja karahkat ratisivat, ja puut pyörivät Antin silmissä, kun oikein mentiin.
En tiedä kuinka kauvan karhu näin lienee juossut, mutta viimein tultiin — kotiin.
Antin kotiinko? — kysyt.
Ei, vaan karhun omaan kotiin. Suuren puun juurella, syvässä kuopassa oli karhun pesä. Sinne hyppäsi Nalle, ja siellä oli hällä kolme poikaa, pieniä vielä kuin porsaat. Päivä paistoi sisään aukeemasta.