Eräässä töllissä Pohjanmaalla asui kerran mies, joka oli tappanut hyvin paljon karhuja. Hänen nimensä oli Antti, ja Antin poika oli myös Antti.
Antti Antinpoika ei ollut vielä koskaan saanut seurata isäänsä karhumatkoilla, sillä hän oli pieni, niin kuin sinäkin; mutta kerran kun isä taas oli lähtenyt karhustamaan, päätti Antti Antinpoikakin mennä metsään, saadaksensa kerta maailmassa nähdä elävää karhua. Kuolleita hän kyllä, näet, oli kosoltakin nähnyt, isänsä tappamia.
Lähti siis Antti käymään tallustelemaan metsään. Hänen vähän matkaa siellä kuljettuansa, tulikin karhu vastaan. Antti Antinpoika, joka hyvin rohkeana oli matkalle lähtenyt, peljästyi nyt kuitenkin, karhun nähdessään, aika lailla. Ja karhu tulla lötkötti ihan Anttia vastaan. Tästäkös Antti Antinpoika juoksemaan, juoksemaan, minkä jalat kannattivat, pensaiden, puiden lävitse! Karhu melkein kintereissä kiinni. Mutta se ei käynyt Antin kimppuun, ei lyönyt käpälällään, ei purrut eikä syönyt. Hiljaisesti juosta jolkotteli vain Antti Antinpojan perässä, tekemättä hänelle mitäkään pahaa. Jos kaikki karhut olisivat niin siivoja, hätäkös niitä silloin tulla vastaan? Antti Antinpoika tirkisteli juostessaan aina tavan takaa taaksensa, joko aukaisisi karhu kitansa ja nielaisisi hänet. Mutta, niinkuin sanottu, siitä ei tullut mitään.
Mitä tuumasikaan tuo karhu? Kas, asian laita oli se, että karhun perässä puolestaan kulki metsämies, joteskin kaukana karhusta puiden takana, jott'ei Antti Antinpoika häntä siinä kiireessä huomannut. Pyssyä piti metsämies ojennettuna karhua kohti, mutta ei ampunut. Siihen taasen oli syynä se, että karhu juuri oli pyssymiehen ja Antinpojan välillä, niin että pyssymies olisi helposti saattanut vahingossa ampua Antin, jos olisi karhua tähdännyt.
Ja pyssymies olikin Antti Antinpojan isä itse.
Karhu on vallan viisas eläin, ja hän äkkäsi kyllä, että pyssymies ei uskaltaisi häntä ampua niinkauvan kuin hän, karhu, pysyisi ihan pojan kintereissä.
No niin. Antti Antinpoika juoksi edellä, karhu perässä, ja isä perimmäisenä. Karhu päätti jatkaa tätä leikkiä vaikka kuinka kauvan. Hänkään tietysti ei puolestansa uskaltanut poikaa syödä, sillä silloin tiesi hän pyssymieheltä kauhean rangaistuksen saavansa; silloin, näet, kyllä jo pyssymies olisi ampunut.
No, kesti tätä kulkua nyt kauvan aikaa. Mutta lopulta rupesi kuitenkin Antti Antinpoika väsymään. Ja jo viimein pettivät voimat tykkönään. Itku silmin istautui poika parka mättäälle. Mutta karhu istuutui myöskin ihan hänen viereensä ja rupesi ystävällisesti nuoleskelemaan pojan kättä vain. Näin kummallisesta kohtelemisesta meni Antti Antinpoika aivan hämilleen ja rupesi kämmenillään silittelemään karhun selkää.
Tämän kaiken isä näki eikä tiennyt mitä tehdä.
Jos ulisi ampunut, olisi saattanut kuula käydä poikaan. Jos taas olisi pois mennyt, olisi karhu varmaankin pojan syönyt. Niin arveli isä. Viimein päätti hän kuitenkin mennä lähemmälle poikaansa ja karhua.