Tämän toimitettuansa Korvenkaakki taas rupesi seitsemän syllän askeleilla astumaan Afrikaan päin.
— Mikähän on, koska niin syhyy kuvettani? — lausui kotvasen kuluttua jättiläinen ja kynsiskeli sitä paikkaa, johon Hannu oli pistänyt puukkonsa. Ja siinä oli tämä kiinni vielä. Hannu oli pannut pitkälleen taskun pohjalle, ja Korvenkaakki veti nyt puukon kupeesta ulos.
— Kah, kuin on tikku tarttunut nahkaan — hän arveli ja oli heittää puukon menemään, silmäilemättäkään siihen.
— Älkää viskatko puukkoani pois — lausui nyt Hannu, nousten seisaalle ja tavoittaen puukkoansa.
— Hä! Onko se sinun puukkosi? — sanoi Korvenkaakki ja katseli veistä. — Hm! Hm!
Hannu kertoi nyt Korvenkaakille mitä oli tehnyt saadaksensa häntä sodasta pois ja muistutti samalla heidän sopimuksestaan, että poikien piti hänelle tehdä tepposia.
Tämä selitys hirveästi huvitti Korvenkaakkia, ja hän rupesi nauramaan oikein täyttä kurkkua. — Ha! Ha! Ha! hahatti hän, ja siitä naurusta hypähteli hänen vatsansa ja rintansa niin, että poikien oli täysi työ pysyä taskuissa. — Ha! Ha! Ha! teidän pitää aina tuon tuostakin huvittaa minua tepposilla, muuten käy kuljeskeleminen ikäväksi — lausui hän.
— No, kyllä koetetaan — vastasi Hannu lakkarista.
— Mutta älkää naurako noin kauheasti, — virkkoi Heikki toisesta, — minä en pysy lakkarissa.
No, kuljeskeli nyt Korvenkaakki edespäin vain, lapset taskuissaan; eikä aikaakaan, niin jo oltiin Italian maassa.