Mutta jättiläisen äsköinen herättäjä, karhu, oli rohkaissut mielensä taas ja myöskin syössyt mereen, ruveten uimaan perästä.
Niin uitiin nyt edespäin, Korvenkaakki edellä ja karhu perässä. Veljesten oli hauska katsella ympärilleen suurella valtamerellä, joka tänään sattui olemaan tyynenä, ja karhun leveä naamakin näytti hyvin ystävälliseltä. Pojat eivät peljänneet ensinkään.
Nyt ui karhu ihan likelle sitä puolta, jolla Heikki oli taskussa. Heikki heitti hänelle kourallisen makeisia suuhun, sillä näyttipä karhu parka siltä kuin olisi jotain anonut.
Tästä riemastui karhu hyvin ja aukaisi uudestaan suunsa, saadaksensa enämmän. Heikki antoi. Tästä rohkeni karhu vieläkin ja pani käpälänsä Korvenkaakin kupeelle. Ja mitäs ollakkaan! Ylös kiipesi karhu ja asettui lepäämään jättiläisen vatsalle. Tämä ui kasvot hieman taaksepäin, niinkuin selällä uitaessa tehdään, eikä nähnytkään karhun temppua. Mutta tunsi kuitenkin pientä painoa vatsallansa ja lausui:
— Jokohan mua panee painajainen? —
— Se on karhu, — vastasi Heikki, — joka on kiivennyt vatsallenne, Viskasin hänelle vähä makeisia, ja paikalla ryömi hän ylös.
— Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! — rupesi nyt Korvenkaakki nauramaan. — Sepä oli lystiä. —
Ja niin nauroi Korvenkaakki nyt, että vatsa keikkui kuin vene myrskyssä. Tämmöinen liikutus taas näkyi kovasti huvittavan karhua, sillä hän rupesi, totta tosiaankin, tanssimaan Korvenkaakin vatsalla.
— Karhu tanssii! karhu tanssii! — sanoivat veljekset, ja nauramaan rupesivat hekin.
— Vai tanssii? — sanoi Korvenkaakki — no, sitten onkin se joku kesyt karhu Paavin eläintarhasta.