Klaus Juhana Kemell.
Lukkarin poika, syntynyt Ylivieskassa v. 1805, vihitty papiksi 1827, toimitti saarnaajan virkaa Köyliön ja Säkylän seurakunnissa, oli sitten apulaisena, viimein kappalaisena Alavieskassa, jossa kuoli 1832. On kirjoittanut useampia lauluja Oulun Wiikkosanomain ensimäisiin vuosikertoihin. On suomentanut Tuomas Kempin kirjan ja myöskin kirjoittanut Mustalais-kielen sanakirjan, joka hänen kuoltuansa poltettiin erään heränneen ystävän kädellä.
Lohdutus Haudalla.
(Mukaelma.)
Suista surus, kaipaukses,
Itkus vaikein!
Muista ett' on valitukses
Turha! Haikein
Murhe ei se mitään auta
Eikä eronnutta sauta.
Ei se tule enää, ei!
Jonka Tuoni täältä vei.
Liha kaikki lankeaapi
Niinkuin kukkanen;
Neitosesta eroittaapi
Surma sulhasen,
Nuorukaisen harmaapäästä,
Ei se imevääkään säästä,
Jot' ei äiti hautaan sois;
Morsiamenkin tempaa pois.
Liha kaikki kerran kaatuu
Niinkuin heinänen;
Mainen maaksi jälleen maatuu,
Mutt' ei taivainen.
Sinä, josta pidin huolen,
Elät tähtein tuolla puolen,
Silmäät sieltä ystävää
Hautas luona itkevää!
Tieto, taito haluaapi
Täydellisyyteen,
Sydämemme himoaapi
Pysyväisyyteen.
Kuolossako tämä puuttuis,
Ruumiin kanssa maaksi muuttuis,
Waiko turhaan meidät loi
Luoja, turhaan toivon soi?
Etpä turhaan meihin, Luoja,
Kuvaas painanut;
Ruumis onpi sielun suoja,
Jonk' oot antanut.
Tämä peite lankeaapi,
Kerran maaksi raukeaapi,
Henki pääsee valloilleen
Matkustamaan omilleen.
Astu Tuonelahan taasta
Ajatukseni;
Haudan tuolle puolen maasta
Lennä luontoni!
Siell' ei tuli, eikä sota,
Nälkä, eikä kuolon ota,
Eikä surma sureta,
Ystäviä erota.