Kevätpäivän päätyttyä
Jälleen illan ihanimman,
Yhden niistä näillä tienoin,
Täällä Pohjolan perillä,
Joita moni muukalainen
Aina ihmeenä ylisti,
Aina kiitti kummastellen,
Lepäs luonto luotuinensa
Waipununna valossansa,
Kuultavassa kuumehessa,
Kevät-öisessä kajussa;
Ihmisraukat rauennehet
Unen sylihin syvähän.
Tarmotoinna, taidotoinna,
Niinkuin kerran kuoltuansa,
Tuolla Tuonen tuutuvissa
Huoletoinna huomenesta. —
Aika vainen vaiheellinen,
Joka vyöryy väsymättä,
Wirran lailla vikevimmän,
Kulki kotkakulkuansa
Lepäämättä, lakkaamatta,
Joutui myöskin juoksussansa
Sivu hetken sydän-öisen.
Ajan viitta viipymättä,
Niinkuin vahti vakanainen
Eli vaaja vaiheusten,
Käytti kultakärkiänsä
Juonen mentävän mukahan
Toisen hetken puoliteihin.
Silloin läpi levon kaiken,
Läpi unen untuvien
Hädän hirveä hälinä,
Rajuten kuin raju-ilma
Taikka koskesta kohina,
Nosta kauhea kajuupi, —
Maakin huudosta humahti,
Kaikui ilma kauheasta
Hädän, huudon hälinästä,
Walkeasta valloillansa,
Tulen tuimasta palosta.
— — —
Käypi kyllä kiivahasti
Metsän mykkä muurahainen,
Kodissansa kierteleepi,
Meluaapi mättähällä,
Taiten takkoja vetääpi,
Runnompia ruumistansa.
Humisevat haikeimmin
Sodan innossa isossa
Mettisetkin majoissansa,
Pivoilevat piikkejänsä,
Suristavat siipiänsä,
Kuhisevat, kumisevat
Liukkahalla liikunnolla,
Närkästynnä nähtyänsä
Wihamiestä viipyväistä
Pesän pyöreän sivulla.
Mutta ihmisten menoja,
Ihmeellistä elämistä
Turmionsa tantereilla
Mihin mielit verrattavan,
Miten kehität kuvansa?
Luulis karhuin karjuilevan,
Laumoittaisin laukkailevan,
Kuhisevan kaikkialla,
Tartuskellen tarakoihin,
Kanniskellen kuormiansa.
Luulis velhojen vetävän
Innossansa ilkeässä
Wetohärän vetämiä,
Niin nyt kaikki kilvoitellen
Weti, kantoi kuumuudesta
Toimen taidolla tulesta,
Wärkkejänsä valkiasta.
— — —
Tästä kylämme tulesta,
Tuhannesta päädön päästä,
Harjavuolten hongikosta,
Tulen tuimasta pesästä
Poron pyry paistehella,
Savun synkeän sumulla,
Loimu, liekki taivahalle.
Joska tulen tunturiksi
Tai mereksi mainitseisin
Palavilla pyörtehillä,
Tuskin kolkon käsittäisit!
Ylön julma juuriltansa,
Koolta vielä kauheampi
Tulirunko taivahainen
Loimuaapi, lenteleepi
Hirmusiiven suihkamilla,
Kadotuksen kohinalla.
Sitä tuuli tuuditellen,
Wartiansa villissänsä,
Ajoi alti ankarammin,
Kohotellen, kiepitellen,
Kumarrellen kauheinta.
Minne väylänsä vedätti,
Minne juoksunsa johatti,
Wankui ilma innossansa,
Torui torvilla tuhansin.
Tästä Surma sukuinensa,
Musta Kouko murheinensa,
Hirmukurkulla kuristen,
Ukon äänillä urahti;
Karjas kaatunein koloista,
Kaatuvien kukkuloilta,
Weisas hänkin voiton virttä
Häijy herja Luojallensa.
Tästä tuhat tuuliaista,
Hirmuillansa haltioissa,
Rajueli raivoissansa,
Tuhat palkeitten tulilla,
Tuhat pillin pillitellen,
Pisti päänsä pyöryväiset
Palavaiset päistäräiset,
Kähinällä käärmehien,
Liikunnolla leimausten,
Aina äärien ylitse
Tuonne pilvien pihalle,
Tuonne tähtien tasalle,
Jossa vielä välipäätä
Loistollansa lentävällä,
Kiskoillansa kiiltävillä,
Ilmivalkian valolla
Wälähytti valtiaissa.
Kallio. (Samuel Kustavi Berg.)
Satulamaakarin poika Oulusta; syntyi Jouluk. 2 p. v. 1803, tuli yliopistoon 1822; silmäin heikoksi tultua täytyi jättää opinharjoitukset kesken, tuli viimein sokeaksi, kuoli 1853. Wiisi hänen lauluansa painettiin ensikerta Otavan toiseen osaan, sitten vielä muutamia Oulun viikkosanomiin v. 1840.
Soidin.
Waeltaissa vainiolla
Kuulin Annin laulavan,
Kuulin kuusten takalolla,
Kallioinkin kaikuvan:
Tuulan, tuulan, tee :,: