Wallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kans' urhoin haudoilta pois!
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees.
Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla
Lasna ma kuultelin kuin sampo ja kantelo soi;
Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot,
Poijat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revon tult' oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.
Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
Myöhään, päilyen veen vienossa taivahan kans!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinoiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystäväin myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks,
Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymaa!
(Otava II 1832).
Huolissaan runoileva.
Pois meni merehen päivä,
Poijes kultaisna keränä
Läntisille lainehille;
Meni kevät, meni kesä
Kukkinensa, kultinensa,
Meni linnutkin minulta
Muille maille lentämähän,
Jo menivät — — —
— — — Jo tulivat,
Kaikki tulivat takaisin;
Tulipa kodilta ilman
Päivä kahta kaunihimpi,
Tuli kevät, tuli kesä,
Tulivat iloiset linnut,
Tuli kultaiset kukatki, —
— — — — —
Ei tule sydänalani
Ei ikänä, eläissäni
Tule mieli miekkoiseni,
Toivottavani takaisin.
Weli kulta, veikko kulta,
Älä nuhtele minua,
Jos ma sentähden murehdin
Tahi ryhtynen runoille.
(Otava II 1832).
Kiiltomato.
(Saksasta)
Kiiltomato kukkasissa
Loisti hiljaisuudessaan
Yli kedon tienohissa
Tietämätön loistostaan.
Suloisesti tätä tähti
Katsoi korkeudestaan;
Kätköstänsä käärme lähti
Myrkkyänsä valamaan.