Kah! täällä Wäinö Pohjolan
Pojat löi miekallaan.
Ja kahlehet pimeyden
Katkoi sanallahan.
Werisen täällä viirinsä
Wapaus liehutti,
Ja monta Suomen sulhoa
Manalle saavutti.
Ja monta päätyi päiveä
Weressä ainian,
Kylihin kun vihollinen
Sodan toi kauhean.
Monetpa näljät nähtyä,
Monetki tappelut,
Sä seisot vielä, Suomeni,
Et varsin vaipunut.
Mut toivo, taivahan tytär,
Sinulle kuiskuttaa:
"Jo tuntisi tulettelee,
Jo päiväs ruskoittaa!"
Eivät ne poikas turha'an
Wertään vuodattaneet,
Eivätkä sankaris paraat
Waan suotta sortuneet.
Ei, ei! tulevat ainakin
Ajat iloisemmat!
Sitä tuhannet toivoen
Jo varsin vartovat.
Elleivät tulle, tulkohon
Se Tuoni kuoloneen,
Ja luumme kurjat luokohon
Majaansa maan poveen.
Waan haudallemme maalima,
Surmaamme säälien,
Suruisin mielin vuodattaa
Kentiesi kyynelen.
Isäisi maalle, Suomalain,
Ole uskollinen!
Se kätkyes, se hautas on
Ja suojas viimeinen.