Ilolaulu Jesuksesta.
I.
Kansa outoa anopi,
Ikävöitsee ilma kaikki
Menot kurjat kuullaksensa,
Saadansa sodan sanomat;
Waan ei tottele tosia,
Tutki tarpehellisia:
Kuinka kulki suuri Herra,
Luoja itsensä alensi,
Joutunut Jumalan Poika
Alemmaksi enkeleitä;
Ylimmäisnä ollessansa,
Alas astui taivahasta
Tänne syntisten sekahan.
Näin samos' sana lihaksi,
Otti Herra orjan muodon;
Kuin oli ennen ennustettu
Herran Hengeltä pyhältä,
Miesten kautta kaunihitten,
Patriarkkojen pyhien.
Kosk' oli aika joutununna,
Määräpäivät päättynynnä,
Saattoipa sanan edelle,
Kantoi kaunis Gabrielli,
Herran enkeli ihana
Natzarethin neitsyiselle,
Maarialle mielehisen,
Tulla Luojan tuottajaksi,
Äitiksi ison Jumalan.
Ajan aivan joutuessa,
Suuren syntyä Jumalan,
Käypi käsky keisarilta,
Esivallalta varoitus,
Aivan uusi Augustuksen,
Wetävä veron tekohon,
Romista rahan anova.
Kukin kulki kaupunkiinsa,
Lipoi linnahan omahan
Alle riensi arvionsa.
Joseppi jalo saneli,
Maarialle muistutteli:
"Pitää mennä Bethlemihin,
Alle arvion asua".
Walmistit vaeltamahan,
Läksit kahden kulkemahan;
Joutupi Jumalan äiti
Bethlehemin pellon luokse,
Kulki kohta kaupunkihin,
Waan ei tuttane tuvissa,
Kammioihin käskettäne,
Ei suoda sijaa salissa.
Itse ukselta isäntä,
Alta harjan halliparta
Katsoi pitkin peukalonsa,
Kohden korsua kokotti,
Tallin usta tarkoitteli:
"Siellä saanette sijanne,
Majan, köyhät matkamiehet;
Isot istuvat tuvissa,
Pöyhkeämmät pöydän päässä
Korsuhun kovalykkyiset,
Pihattohon pienemmäiset!"
Nuot teit tallihin tilansa,
Luokse luontokappaleitten,
Aasien asuinsijalle.
Syntyi soimessa Jumala,
Herra pahnoilla parahin, —
Toiset silkissä sinisnä,
Punaisena purpurassa,
Kulta kiiltävä käsissä,
Sormissa kivet koreat!
Isä istuu taivahissa,
Äiti valjussa vajassa;
Neitsyt ruokkipi nisällä
Kaitsijata kaiken luonnon!
Jesus itkepi vaussa,
Itse pilviä pitävä,
Hallitseva taivahia!
Aasi tuntepi apunsa,
Härkä Herransa havaitsi,
Waan ei pojat Bethlehemin.
Ehkä Juuttahat iloitsit,
Paha parvi pauhajapi
Surmasta suloisen Herran,
Luojan piinasta parahan,
Kärsi kuitenk' koko luonto,
Alla tuskan taivahatkin.
Itse armas aurinkoinen
Katsoi päältä korkealta,
Muutti muotonsa parahan,
Aivan hämmästyi äkisti,
Sanoi suulla surkealla:
"Kussas on ilo enämpi,
Kosk' on Luoja kuolemassa?
Pitäisikö paisteheni
Laskemani lempehemmän
Päälle kansan kelvottoman?"
Pani poijes seppelensä,
Riisui puhtahan pukunsa,
Surumanttelin sivalsi,
Peitti silmänsä punaiset.
Paksu pistääpi pimeä
Kohta kaiken ilman alla
Kokonansa hetkee kolme.
Itse kaiken ilman Herra
Alla Hetken yhdeksännen
Huusi suurella humulla,
Kuten kosket korkeimmat,
Wieryvät vedet väkevät,
Aallot paljon pauhajavat:
"Jumala, joka minulla
Ain' ennen olit apuna,
Miksi viskasit vihasi,
Ylönannoit armastasi,
Aivan aikahan kovahan?"