Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur' jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtinen vaippansa,
Yks' Ahtolan neito nuorin;
Se Wellamon karjoja paimentaa,
Ja koskien kuohua katsahtaa.
Sydän on Wellamon neidollai
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossai
Woi syttyä niinkuin maalla;
Ja Wilhoa neitonen Wellamon
Jo katsellut kauvan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan,
Mut kertoa ei voi kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin' ainakin Wilhoa vuotellen.
Niin Wilhon venhe nyt kiiruhtaa,
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäkin käypi hyrsky;
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Waan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Wellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
"Se Wilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok' immeltä silmään' näyttää? —
Woi, voi mua, Wellamon neitonen,
Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Wellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Wilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Waan suussa Pyörtäjän vieläkin
On Wellamon neidon paasi,
Se paasi, jolla hän Wilhelmin
Weneen sekä onnen kaasi,
Mut neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan rakkauttaan.
(Suometar 1853).
Lähteelle kadussa.
Ken kehno luonnon tyttö
Sun paikkahan pahaan
Kuljetti kaupunkihin
Kadusta juoksemaan?
Ja ratki riemuton,
Kun läikkys, lähde parka,
Luvaton täällä on.