Kadull' on katsojansa
Ja tarkat korjaajat,
Kivillä peittämällä
Sinun ne surmaavat,
Tai täytesi la'aisten
Rupaa ja ruuhkia,
Sun eivät, kehnot, salli
Kuvastaa taivasta.
Tai ohjaavat väkisen,
Ojittamalla maan
Sun mustien murien
Sekahan juoksemaan.
Ei siellä päivät paista,
Ei luo hopeeta kuut,
Ei hohda kukkaparvet,
Hohaja honkapuut.
Jos kirkkaan silmäs oisit
Hämeessä au'aisnut,
Niin hietakankahalla
Tienkäyjä uupunut
Se päivän paahtaessa
Sinusta voimaa jois,
Ja reunallais levähtäin
Matkaansa aprikois.
Jos oisit syntynynnä
Savoon tai Karjalaan
Niin oisi kuuset nousneet
Norossas huojumaan,
Niin oisi kuuset nousneet,
Ja tuomet tuoksumaan,
Ja niiden siimehessä
Käköset kukkumaan.
Siell' oisi poppamiehet
Ja rammat vaivaiset
Hopeeta ynnä kultaa
Weteesi vuollehet;
Ois tyttäret tyköösi
Kes'-öillä kulkeneet,
Ja lempeä sinussa
Salassa kylpeneet.
Ja itse oisit viimein
Liikkeelle lähtenyt,
Wälitse kukkakumpuin
Ja vaarain vierellyt,
Sitt' äitisi sylihin
Lopulla pauhanna
Imeisten ihmetellä
Imatran koskena.
Sun paikkahan pahaan
Kuljetti kaupunkihin
Kadusta juoksemaan.
Ja ratki riemuton,
Kun läikkys, lähde parka,
Luvaton täällä on.
(Suometar 1853).
Suomalainen sonetti.
Ei tainnut vanha Wäinämöinen luulla,
Ett' oisi kenkään laulajoista meillä
Soveltuva sonettien siteillä
Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.