Kun hän tuli presidentiksi ja asui Washingtonissa, oli äiti hyvin ylpeä pojastaan, »Washingtonin Williamista», joksi hän häntä nimitti. Heti kun Mac Kinley oli ottanut valkoisen talon haltuunsa, kävi äiti häntä tapaamassa ja presidentti pani hänen kunniakseen toimeen komeat päivälliset, joihin maan mahtavat ja miljoonamiehet ottivat osaa.
Presidentti itse saattoi äitinsä pöytään. Tämä oli ääneti ja katseli miltei kauhulla kaikkea tuota loistoa. Erikoisesti vaivasi häntä se, että paljon kermaa kului hedelmien ja kahvin kera. Hän kääntyi poikansa puoleen ja kysyi:
— Rakas William, sinä kai voit jo pitää omaa lehmää?
Sieltä täältä kuului pidätettyä naurua, mutta presidentti taputti äitiään olalle ja virkkoi:
— Kyllä, rakas äiti, meillä on jo varoja pitää lehmää ja hankkia itsellemme kermaa niin paljon kuin ikinä haluamme.
* * *
Eräänä päivänä tuli suuren keksijän Edisonin luo muuan ystävä, jolle tuo kuuluisa keksijä näytteli ihmeellisiä laitoksiaan. Ystävä oli sillä välin kiinnittänyt huomionsa Edisonin huolimattomaan ulkoasuun ja sanoa tokaisi yhtäkkiä:
— Tämä kaikki, mitä sinä olet keksinyt, on erinomaista, mutta itse sinä näytät olevan aviopuolison tarpeessa!
Edison ei vastannut mitään. Mutta kun he kulkivat työpajoissa ja konehuoneissa, pysähtyi Edison äkkiä erään työpöydän luo, jonka ääressä puuhaili rakastettavan ja vaatimattoman näköinen tyttö.
— Neiti, tahdotteko tulla minun vaimokseni? — kysyi, silloin Edison, koristelematta.