Kun kesä saapui sitten,
Ja niitty vihannoi,
Maa kaunis kukkasitten
Puvussa purppuroi.
Me saariin soutelimme,
Juoksimme metsihin,
ja marjaan kiiruhdimme,
Kyll' lysti olikin.
(Ruusa menee).
Nilia: Kesä oli lapsen mielestä ihanin vuodenajoista. Nuori Pohjolan tyttö uneksi mieluimmin aikansa kesän pitkinä päivinä. Tuolla tulee nuori parhaassa ijässä oleva mies. (Nilia vetää hunnun kasvoilleen). Ehkä hän kertoo minulle Pohjolan syksystä.
Matti Syksy (astuu esiin kantaen olkilyhdettä olallaan ja omena- ja perunakoria kädessään).
Nilia (menee Mattia vastaan): Nimeni on Nilia Egypta.
Matti (murrimaisesti): Minun nimeni on Matti Syksy. Näen sinun olevan vieraan täällä, voinko millään tavoin olla avuksesi?
Nilia: Kertokaa minulle, hyvä herra Syksy, jotakin siitä vuodenajasta, jolla on sama nimi kuin Teilläkin.
Matti (hymyillen): Sen tahdon tehdä. Minä puolestani luulen että syksy on paras Pohjolan vuodenajoista. Minä olen nyt päässyt niin pitkälle, että olen saanut jalkani oman pöydän alle, kuten sanotaan, ja nyt siis minulla täytyy olla jotain pöydälle pantavaa myöskin. Sitä, mitä siihen tarvitaan, saadaan syksyllä. Silloin leikataan ruis pellolta, riihitään se, jauhetaan myllyssä ja jauhoista leivotaan sitte mitä kauneinta ruisleipää. Syksyllä antavat hedelmäpuut aarteensa talouden hyväksi. Perunat otetaan maasta ja pannaan talvikorjuuseen kellareihin. Syksy ei olekaan niitä aivan ikäviä. Kun on ehtinyt, kuten minä, miehuuden täyteen ikään, ei silloin enää lapsen tavoin eletä keväästä ja lintujen laulusta, eikä kuten nuoruuden ijässä kesästä ja auringon paisteesta. Silloin täytyy ajatella, millä elättää itsensä ja perheensä. Syksy antaa elannon, ja siksi sitä rakastaa jok’ainoa, joka ajattelee vähän pitemmälle eteensä. Hyvästi, Nilia Egypta. (Nostaa lakkiaan.)
Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan syksystä!
(Menee.)