Nilia (painaa kädellään rintaansa vasten): Oi miten ihanaa!
Kalle (nostaa lakkiaan): Hyvästi Nilia! Minun täytyy nyt mennä, muuten tulen liian myöhään kouluun ja saan seisoa nurkassa häpeämässä.
(Menee.)
Nilia: Kevät mahtaa todellakin olla ihana täällä Pohjolassa! Tuossa tulee nuori tyttö; ehkäpä hän voi kertoa minulle jotakin kesästä.
Ruusa Kesä (tulee kukilla koristettuna kukkavihko kädessä): Ah! (Luo silmänsä alas ja näyttää ujostelevan.)
Nilia (vetää hunnun silmiltään): Hyvää huomenta, nuori ystäväni! Älä minua ujostele. Olen vaan pikku tyttö pitkän matkan päästä täältä, joka matkustan toisesta maasta toiseen tutkimassa maitten maantiedettä. Tahdotko olla hyvä ja kertoa minulle jotakin Pohjolan kesästä?
Ruusa Kesä: Nimeni on Ruusa. Tulen juuri niityltä, mistä poimin nämä kauniit kukat (ojentaa vihkon Nilialle). Tahdotko nämä?
Nilia: Kiitoksia paljon! (Haistaa kukkasia.) Voi kuinka ne ovat ihania!
Ruusa: Sinä tahdoit tietää jotakin kesästämme. Se on minun mielestäni ihanin vuodenaika. Silloin on metsä pukeutunut juhlapukuunsa, ja niitty monivärisine kukkineen on kaunis kuin morsian. Järvillä on liikettä ja elämää. Höyrylaivat puhaltavat rannoilla. Poimitaan mansikoita niityllä, mustikoita ja muita marjoja metsän rinteillä. Me nuoret oleskelemme silloin niityllä, järvillä ja metsissä ja saamme silloin haaveilla rakkaudesta, toivosta ja uskosta. Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan kesästä!
Metsä laulaa: