Nisse: Katsokaa, pienet, kuinka kauniita punaisia omenoita! Aivan kuin teidän poskenne, omenanjyrsijät!
Nasse: Ne ovatkin kasvaneet Tonttulan joulupuun oksilla ja pienin ja kaunein joulunhengettäristä poimi ne ja lähetti teille.
Eeva: Rakkaat tontut, antakaa minulle kaikkein suurin ja kaunein omena.
Nisse (katsoen Eevaa silmiin): Mitä — oletko sinä, pikku typykkä, jo noin itsekäs? Minun täytyy varmaankin antaa sinulle kaikkein pienin.
Eeva (arasti, niiaten): Veisin sen sairaalle veikolleni, tonttu-setä.
Hän ei saa ollenkaan nähdä joulukuusta tänä vuonna.
Nisse: Vai niin onkin asianlaita. Sitten annan sinulle kaksi omenaa.
(Eeva kiittää.)
(Yrjö on koko ajan seisonut erillään muista. Tonttu vetää hänet esiin ja vie pukin luo.)
Nasse: Kuka tämä on, joka ei näytä ollenkaan iloiselta?
Pukki (ottaen Yrjöä kiinni olkapäästä): Kuka sinä todella olet? En ole huomannut sinua ollenkaan koko iltana. Tulitko nyt vasta?
Yrjö: Olen kyllä ollut täällä alusta asti. Mutta — mutta — en ole koettanutkaan olla kiltti. Olen monasti ollut laiska ja tottelematon ja sain niin huonon todistuksen, että äiti itki kauvan aikaa. Enhän nyt voi olla iloinen. Kuusen kynttiläthän ovat vain hyviä varten. Oi, pukki-setä, anna minun lähteä täältä pois!