Anni: Mutta elää kai sinun isäsi?
Joonas: Elää kyllä, mutta oli sentään toista äidin eläessä. Ei hän kumminkaan olisi antanut lapsensa kuljeskella pitkin katuja ja monasti palella ja nähdä nälkää, vaikka rahat kalisivat taskussa!
Olli: Saatko sinä oikein, kuten lauloit, kulta- ja hopearahoja?
Joonas: Joskus joku hyvä herra ravintolassa antaa minulle hopearahan. Mutta kun saan oikein uuden ja kirkkaan kuparirahan, on se olevinansa kultaa. Ja sitte minä ajattelen kuinka suureksi tultuani rakennan lämpimän tuvan, ja sinne saavat tulla kaikki lapset, jotka palelevat, ja he saavat minun tuvassani joka päivä tarpeeksensa syödä sianlihaa ja lämpimiä perunoita. Ja silloin minulla on ajatuksissani niin hauska, kunnes taas muistan, että olenkin vaan tiarjaaja-Joonas.
Olli: Mutta minkätähden et osta vaatteita ja ruokaa, koska sinä kerran ansaitset rahaa?
Joonas: Niin nähkääs, minun täytyy antaa kaikki rahat isälle, muuten hän lyö minua.
Kalervo: Mitä hän sitte tekee rahoilla?
Joonas: Hän vie ne kapakkaan. Sillä nähkääs, – – – isä juo.
Tytöt ja pojat: Joonas parka!
Joonas: No, ei se niin hauskakaan aina ole, mutta täytyyhän sen mennä, joskus minä saan ravintolassa hyvää ruokaa, ja saanpa silloin tällöin maistaa olutta ja viiniäkin. Kerrankin minä sain suuren lasillisen viiniä ja se lämmitti niin suloisesti koko ruumista. Mutta sitten minun tuli uni ja minä nukuin erääseen porttikäytävään. Varmaankin olisi ajettu ylitseni, jos ei poliisi olisi ajoissa herättänyt minua. Mutta silloin minun päätäni pyörrytti ja minua paleli kauheasti. Hui hui! Ei minua ole koskaan palellut niin kovin.