Kirkossa oli vielä vähän väkeä, kaikkein hurskaimmat vaan, mutta ihmeellä katselivat he todistajina Colinin ja Mariettan vihkimistä. Useat eivät malttaneet katsoa loppuun asti, vaan juoksivat ulos oikealle ja vasemmalle saattamaan sanomaa koko La Napoulelle, että Colin ja Marietta ovat vihityt. Vihkimisen päätettyään iloitsi pater Jerome sydämmessänsä siitä, että se oli hänelle niin hyvin onnistunut ja että nuorikot olivat tehneet niin vähän vastarintaa. Hän vei heidät pappilaan.
12. Tämän merkillisen historian loppu.
Nyt tulla tuhutti matami Manon aivan hengästyneenä. Hän oli kotona kauan odotellut sulhasen tuloa. Häntä ei ollut kuulunut. Kun ei hän ollut saapuvilla määrätylläkään hetkellä, silloin oli pelko ja vavistus tullut hänen päällensä ja hän juoksi itse herra Hautmartinin taloon. Mutta sielläkös hän vasta hämmästyi! Hän sai tietää, että maaherra oli käynyt siellä oikeudenpalvelijain kanssa, oli tutkinut tuomarin tilit ja kassat ja protokollat ja samalla hetkellä vanginnut herra Hautmartinin.
— "Se on kai jumalattoman Colinin työtä", oli matami ajatellut. Nyt oli hän juoksujalassa rientänyt pappilaan, pyytääksensä vihkimisen siirtämistä toiseen aikaan. Mutta vastaan astui hänelle hymyillen, ylpeänä työstänsä, vanha sielunpaimen, taluttaen kädestä vasta vihittyä pariskuntaa.
Nyt ei matami Manon tosiaankaan kyennyt enää ajattelemaan eikä puhumaan. Mutta Colin sitä vastoin kykeni nyt ajattelemaan ja puhumaan enemmän kuin koskaan ennen. Hän alkoi puhua ensin rakkaudestansa ja sitten särkyneestä ruukusta ja sitten tuomarin petollisuudesta ja kuinka hän, Colin, oli käynyt ilmoittamassa maaherralle tuon kelvottoman vehkeet. Sitten hän pyysi matami Manonin siunausta, sillä vihkiminenhän oli nyt tapahtunut, ja siihen ei ollut syypää Marietta eikä hänkään.
Pater Jerome ei ymmärtänyt pitkään aikaan, mitä oli tapahtunut, mutta kun hänelle oli selitetty erehdys vihkimisessä, silloin pani hän hurskaana kätensä ristiin, nosti silmät ylös ja huudahti: "ihmeellisiä ovat Herran tiet!'" — Colin ja Marietta suutelivat hänen kättänsä. Matami Manonin ei auttanut muuta kuin mukautua näihin tekoihin ja hän antoi siunauksensa, sanoen kumminkin, että hänen päänsä on nyt aivan kuin pyörällä.
Matami Manon tyytyi vävypoikaansa, saatuansa kuulla, että hän oli rikas, ja varsinkin, että herra Hautmartin oli nenineen päivineen viety vankina kaupunkiin.
Mutta särkynyttä ruukkua säilytetään siinä suvussa vielä tänäkin päivänä kalliina muistona.
KULTAKELLO.
(Björnstjerne Björnsonin mukaan).