Yrjö oli koulu-mestarin nimi, ja hänellä oli Antti niminen veli. He rakastivat hyvin toisiaan, rupesivat molemmat sotamiehiksi, asuivat kylässä yhdessä, olivat yhdessä sodassa, jossa molemmat tulivat korpraaleiksi samaan komppaniaan. Kun he palasivat sodasta, niin pitivät kaikki heitä kunnon miehinä. Mutta nyt kuoli heidän isänsä; häneltä jäi paljon irtonaista tavaraa, jota oli vaikea jakaa; senpä tähden sopivat veljekset keskenänsä, ett'ei eripuraisuutta heidän välillensä nytkään nousisi, niin, että tavarat myötäisiin huuto-kaupalla, jossa kumpikin saisi ostaa mitä haluaisi, ja rahat sitten jaettaisiin kummallenkin. Sanasta työhön. Mutta olipa isältä jäänyt suuri kulta-kello, joka oli varsin kuuluisa, koska se oli ainoa kulta-kello, jota kansa niillä seuduin oli nähnyt; tätä kelloa tahtoi huutokaupassa moni rikas ostaa, mutta kun veljeksetkin rupesivat sitä huutamaan, niin heittivät muut sen sikseen.
Nyt toivoi Yrjö, että Antti antaisi hänen saada kellon, Anttipa toivoi samaa Yrjöltä; kumpikin lisäsi puolestaan hintaa, koetellakseen toista, ja kumpikin katsoi toiseen, hintaa lisätessään. Kun kellon hinta jo oli noussut 20 riksiin, niin ajatteli Yrjö, ett'ei veli siinä asiassa ole oikein käyttäinnyt, ja korotti hintaa, kunnes se oli jo 30 riksin paikoilla.
Kun ei Antti vieläkään antanut perää, niin arveli Yrjö: nyt ei Antti muista, kuinka hyvä minä olen hänelle usein ollut ja olenhan minä päälliseksi vanhempikin; niin mietti Yrjö ja — kellon hinta nousi yli 30 riksin.
Antti yhä vielä korotti hintaa hänkin. Nyt tarjosi Yrjö kerrassaan 40 riksiä eikä katsonutkaan enää veljeensä; huoneessa oli kaikki hiljaan, ei kuulunut muuta kuin nimismiehen ääni, joka kertoili tarjouksia.
Antti ajatteli: jos Yrjö voipi maksaa 40 riksiä, niin voinhan minäkin, ja jos ei Yrjö suo minulle kelloa, niin minä pian ottamalla sen otan. Hän tarjosi enemmän.
Tuopa nyt oli Yrjön mielestä ensimmäinen häväistys, jota hän koskaan oli kärsinyt; hän tarjosi matalalla äänellä 50 riksiä.
Paljon oli kansaa ympärillä, ja Antti tuumi: ei hän toki vielä nyt noin saa minua pilkata kaikkein nähden, ja lisäsi hintaa. Nyt naurahti Yrjö. "100 riksiä ja veljeyteni kaupan päällisiksi!" sanoi hän, pyörähti ja meni ulos.
Vähän ajan perästä tuli joku ulos hänen luo hänen juuri satuloidessa äsken ostettua hevostansa. "Sinä sait kellon," sanoi se; Antti antoi perään. Yrjö, tämän kuultuansa, tunsi katumuksen rinnassaan, hän ajatteli veljeänsä eikä kelloa. Hevonen oli nyt satuloitu, mutta Yrjö seisoi siinä käsi hevosen selällä, epäillen, lähtisikö ratsastamaan. Nytpä tuli paljon kansaa ulos, niiden joukossa Anttikin, joka, nähdessään veljensä seisovan satuloidun hevosen vieressä, ei voinut ymmärtää, mitä Yrjö siinä tuumaili, vaan huusi hänelle: "kiitoksia, Yrjö, kellosta! Et sitä päivää näe, jolloin veljesi olisi tielläsi!" — "Etkä sitäkään päivää, jona ratsastan kotiin takasin," vastasi Yrjö kalpeana ja hyppäsi samassa hevosen selkään.
Siinä talossa, jossa he olivat asuneet isänsä kanssa, ei kumpikaan koskaan enää oleskellut.
Kohta tämän jälkeen rupesi Antti rengiksi ja nai, mutta Yrjöä ei hän kutsunut häihin, eikä Yrjö ollut kirkossakaan.