Ensimmäisenä vuotena Antin naineena ollessa, löydettiin hänen ainoa lehmänsä kuolleena ha'assa, eikä kukaan tiennyt, mikä lehmän oli tappanut. Tämän lisäksi tuli useampia onnettomuuksia, ja Antin asiat kävivät yhä taka-pajulle; vaan pahin kaikista oli se, että keskellä talvea paloi häneltä luha ja siellä olevat viljansa poroksi. Ei kukaan tiennyt, mistä tuli oli syttynyt. "Kyllä sen on tehnyt semmoinen ihminen, joka tahtoo minulle pahaa!" sanoi Antti ja itki koko sen yön. Nyt tuli hän köyhäksi ja kadotti kaiken halun työhön.
Seuraavana iltana tuli Yrjö Antin tupaan. Antti makasi vuoteella, vaan
Yrjön tullessa sisään hyppäsi hän ylös ja meni häntä vastaan.
"Mitäs täältä haet?" kysyi hän, katsoa tuijottaen veljeensä. Kotvasen odoteltuaan vastasi Yrjö: "Minä tahdon tarjota sinulle apua, Antti; sinä näyt tarvitsevan sitä".
"Minulla ovat asiat niinkuin mulle olet suonut, Yrjö! Mene pois, sillä muutoin en takaa, voinko hillitä itseäni!"
"Sinä erehdyt, Antti; minä kadun…"
"Mene jo, Yrjö, tahi armahtakoon Jumala sekä sinua että minua."
Yrjö otti pari askelta oveen päin; vapisevalla äänellä kysyi hän:
"Tahdotko kelloa, niin saat sen?"
"Mene, Yrjö!" kiljasi toinen, ja Yrjö kiiruhti ulos.
Vaan Yrjölle oli käynyt näin. Kun hän sai kuulla veljensä olevan puutteessa, suli jää hänen sydämmeltään, mutta ylpeys esti häntä vielä veljen luo menemästä. Hänen rupesi tekemään mieli kirkkoon. Siellä teki hän hyvät päätökset, vaan ei voinut niitä täyttää. Usein pääsi hän jo niin pitkälle, että näki veljensä talon; mutta milloin tuli sieltä joku ulos, milloin oli siellä joku vieras; aina siihen esteitä kiertyi.