Mutta eräänä sunnuntaina talvella oli hän taas kirkossa ja siellä oli Anttikin. Yrjö näki hänet; näki, että hän oli kalpea ja laiha, että hänellä oli samat vaatteet kuin ennenkin, jolloin he vielä olivat yhdessä; nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana katsoi hän pappiin, ja Yrjön mielestä oli hän hyvä ja lempeä; hän muisti heidän lapsuutensa päiviä ja kuinka hyvä poika hän oli ollut. Yrjö itse oli sinä päivänä Herran Ehtoollisella ja teki juhlallisen lupauksen sopia veljensä kanssa, käyköön miten käyneekään.
Tämän päätöksen teki hän, saadessaan ehtoollisviinaa, ja lähdettyään alttarin edestä tahtoi hän heti mennä veljensä viereen istumaan, mutta siinäpä istui toinen tiellä eikä velikään katsonut häneen. Jumalanpalveluksenkin perästä oli jotakin estämässä: siellä oli niin paljon kansaa, vaimo kulki hänen sivullansa ja häntä Yrjö ei tuntenut. "Parasta on", ajatteli Yrjö, "kun menen hänen luokseen kotiin ja siellä puhun hänen kanssaan seikat selville". Ulos tultua, tekikin hän niin. Hän meni ensin porstuvan ovelle saakka ja kuunteli, mutta silloin kuuli hän omaa nimeänsä mainittavan; se oli vaimo, joka mainitsi sen.
"Hän oli tänään ripillä", sanoi hän, "hän muisteli varmaankin sinua".
"Ei hän minua muistellut", vastasi Antti, "minä tunnen hänet: hän ajatteli vaan itseään".
Hyvään aikaan ei kuulunut mitään; Yrjö hikoili porstuvassa, vaikka nyt oli pakkanen.
Emäntä hääri padan ääressä, pihinää ja roisketta kuului uunista päin, pikkuinen lapsi itkeä tissutti välistä ja Antti tuuditteli sitä. Vihdoin sanoi vaimo:
"Luulenpa vaan, että te kumpikin muistelette toisianne, vaikk'ette tahdo sitä tunnustaa".
"No puhutaan nyt jostakin toisesta asiasta", vastasi Antti.
Vähän sen jälkeen nousi Antti ylös ja meni ulos. Yrjön piti piiloittauman halko-suojaan; vaan sinnepä tuli Anttikin halkoja ottamaan. Yrjö seisoi nurkassa ja näki hänet selvästi. Hän oli riisunut pois kirkkovaatteensa ja oli pukeunut siihen univormuun, jota oli sodassa kantanut. Samanlainen oli Yrjölläkin kotonaan, ja ennen olivat he suostuneet, ett'eivät univormujansa koskaan käyttäisi, vaan panisivat ne kulkemaan perintönä. Antin nuttu oli nyt paikattu ja kulunut: hänen vahva, soma-vartaloinen ruumiinsa oli kuni ryysy-myttyyn kääritty, vaan samalla kertaa kuuli Yrjö taskussansa kulta-kellon tikuttamisen. Antti meni nyt sinnepäin, jossa risut oli; mutta ei hän heti ottanut risu-takkaansa, vaan seisahtui, nojasi selkänsä pinoa vastaan ja katsoi ylös taivaalle, jossa tähdet kiilui. Sitten huokasi hän syvään ja sanoi:
"Niin — niin — niin, voi hyvä Jumala kuitenkin!"