Nämät sanat soivat sittemmin Yrjön korvissa niin kau'an kuin hän eli. Hän tahtoi lähestyä veljeänsä, mutta samassa rykäsi tämä, ja se kuului niin raskaalta; tämä oli kylläksi pidättämään häntä taas. Antti nosti risu-takan selkäänsä ja mennessään ulos kulki niin lähitse Yrjöä, että risut löivät tämä kasvoihin hyvin kipeästi.
Tuokion aikaa seisoi hän vielä samalla paikalla ja olisi siinä ehkä kau'emminkin seisonut, jollei mielen liikutuksen perästä häntä olisi ruvennut vapisuttamaan niin, että hän tutisi kuin haavan lehti. Silloin meni hän ulos; hän tunnusti itselleen, ett'ei hänellä ollut rohkeutta mennä sisään; senpä tähden päätti hän tehdä toisin. Samassa nurkassa, josta hän juuri oli lähtenyt, oli tuhka-astia; siitä otti hän muutamia hiiliä, löysi päreen, meni luhaan, sulki oven perässään ja iski valkeaa.
Sytytetyn päreen valossa haki hän naulaa, johon Antilla oli tapana ripustaa lyhtynsä, kun hän varhain aamusilla tuli puun hakuun. Yrjö otti taskusta kultakellonsa ja ripusti sen naulaan, sammutti päreen ja tuli sieltä pois; nyt oli hänen niin kepeä olla, että hän juosta vilitti lunta myöten kuin iloinen poika ikään.
Seuraavana päivänä sai hän kuulla, että luha oli palanut samana yönä. Luultavasti oli säkeniä putoillut päreestä, hänen ripustaissa kelloa naulaan. Tämä koski häneen niin kovasti, että hän oli kotona koko päivän ja itki katkerasti, ja kaikki kummeksivat, mikä nyt oli Yrjölle tullut. Vaan illan tultua meni hän ulos. Kuu paistoi heleästi; hän meni veljensä tuvalle, kaivoi porosta ja löysikin pienen, kokoon sulaneen kultakimpun; se oli kello. Tämä kädessä meni hän veljensä luo silloin ehtoolla, tahtoi sovintoa ja saada seikat selville. Mutta miten hänen kanssansa siellä kävi, tiedämme jo edellisestä.
Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivavan luhanraunioista; muutamat pojat olivat, tanssipaikkaan mennessään, nähneet hänen astuvan luhalle päin; naapurinsa kertoivat, kuinka eriskummainen hän oli maanantaina, ja kun päälliseksi kaikille oli tunnettu, että veljekset keskenään olivat mitä suurimpia viha-miehiä, niin päätettiin pitää asiasta tutkistelu. Tosin ei kukaan voinut varmasti todistaa, mutta Yrjöä epäiltiin kumminkin. Nyt ei Yrjöllä ollut ensinkään tilaisuutta lähestyä veljeänsä.
Antti oli muistanut Yrjöä, kun luha paloi, mutta ei virkkanut siitä kellenkään. Kun hän seuraavana iltana näki Yrjön kalpeana ja liikutettuna astuvan tupaan, ajatteli hän heti: "nyt hän kaiketi katuu, mutta semmoista ilkityötä veljeä kohtaan en anna hänelle anteeksi". Sittemmin kuuli hän, että joku oli nähnyt Yrjön kulkevan luhalle päin tulipalon iltana, ja vaikk'ei asiasta tutkistelussa selvää saatu, piti Antti kumminkin Yrjöä sytyttäjänä. Veljekset kohtasivat toisensa tutkistelussa: Yrjö eheissä ja lämpösissä vaateissaan, Antti paikatussa nutussaan. Yrjö katsoi, veljen tullessa sisään, niin rukoilevin silmin häneen, että Antti tunsi ne sydämmensä pohjassa. Hän tahtoo, ett'en minä mitään puhuisi, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö hän veljeään sytyttäjänä, vastasi hän vakavasti ja suoraan: "en!"
Mutta siitä päivästä saakka rupesi Antti juomaan ja asiansa kävivät yhä pahemmin. Pahempi oli kuitenkin Yrjön laita, vaikk'ei hän juonut. Tuskin voitiin häntä tunteakaan, niin oli hän muuttunut.
Kerran myöhään illalla tuli köyhä vaimo Yrjön pieneen huoneesen ja pyysi häntä tulemaan kanssansa. Yrjö tunsi hänet veljensä vaimoksi. Oitis ymmärsi Yrjö hänen asiansa, kalpeni, pukeutui ja seurasi häntä, sanaakaan sanomatta. Vähäinen valkea pilkotti Antin ikkunasta, ja valoa kohden kulkivat he, sillä lumessa ei ollut minkään näköistä polkua.
Tultuaan etu-huoneesen, tunsi Yrjö oudon hajun löyhkäävän vastahansa. He menivät sisään. Pieni lapsi istui uunin pesässä syöden hiiliä, joista koko kasvonsa olivat mustat, ja tulijain sisään-astuessa katsoi se heihin ja nauroi niin, että valkoiset hampaansa näkyivät: se oli veljen lapsi. Vaan tuonnempana vuoteella makasi Antti, peitettynä kaikenlaisilla vaate-ryysyillä, kalpeana, vaan kirkas, korkea otsa ja ystävälliset silmät ne tervehtivät lempeästi veljeä. Yrjön polvet vapisivat, hän istahti vuoteen laidalle ja rupesi katkerasti itkemään. Sairas katsoi vaan häneen eikä virkkanut mitään. Viimein pyysi hän vaimonsa menemään ulos, mutta Yrjö viittasi hänelle että jäisi, — ja nyt rupesivat veljekset puhelemaan. He selittivät käytöksensä aina siitä päivästä lähtien, jolloin he kilvan ostivat kelloa, siihen saakka, kun tässä nyt kohtasivat toisensa.
Lopuksi otti Yrjö taskustaan kulta-kimpun, joka hänellä aina oli mu'assa, ja nytpä tunsivat veljekset, ett'ei heillä koko tänä aikana ollut ainoatakaan onnellista päivää.