Oli ikäänkuin tuo suuri, musta koira olisi ymmärtänyt heidän puheensa, sillä se tuli Patrikin luo ja nuoleskeli hänen käsiään. "Niin, Vahti", sanoi Katri, "nyt saat jäädä Patrikin luo, kunnes palajan". Patrik saattoi morsiantaan matkalle; hänestä erottuaan seisoi hän vielä Vahdin kanssa kauan siinä ja katsoi alakuloisena Katrin perään, kunnes häntä ei enää näkynyt. Sitten menivät he kotiinsa, Patrik kovin suruissaan. Istuttuaan siinä itkusilmin jonkun aikaa, nousi hän ylös vakavalla päätöksellä ryhtyä oitis työhön eikä lakata siitä, ennen kuin voi tuoda Katrin kotiinsa ja sitten alottaa uutta elämätä.
Hyvin kävikin. Patrik oli liukas liikunnoiltaan niin koti- kuin ulkotöissään, ei ollut ylpeä, vaan teki työkseen mitä vaan sai, istutti sekä kitki perunoita, kävi heinässä, kuljetti sikoja kaupunkiin myötäväksi j.n.e., eikä koskaan itse määrännyt palkkaa vaivoistaan, vaan otti vastaan, mitä annettiin, pitäen sitä taivaan suomana lahjana, jonka avulla voisi saada Katrin vaimokseen. Tosin eivät seutulaiset olleet varsin varakkaita, ja hän ansaitsi vaan pieniä rahakappaleita, joita hän talletti vanhassa saviastiassa; mutta kun aikaa sai vähän kuluneeksi, niin jopa astian pohjalla oli kaksi rahakerrosta.
Silloin tapahtui eräänä aamuna Patrikille seikka, joka saattoi hänet hämmästykseen. Hän sai, nimittäin, kuulla melkein jok'ainoalta naapuriltaan, että Vahti oli menetellyt varsin rajusti ja purrut sekä raadellut kanoja ja hanhia, lampaita ja sikoja. Naapurit kyllä eivät olleet ankaria Patrikkia kohtaan, vaan hänen täytyi kumminkin kopistaa savi-astiastaan kaikki rahansa vahingon korvaukseksi. Tämä kävi kipeästi Patrikin sydämmelle, ei ainoastaan rahain vuoksi, vaan senkin tähden, että hän koiran rajussa käytöksessä näki sen varoituksen, ett'ei Katri enää rakastanutkaan häntä. Patrik kirjoitti kohta kirjeen Katrille, jossa kertoi asian ja selitti pelkonsa. Kohta sai hän kirjeellensä vastauksen, joka ei ollut Katrin kirjoittama — sillä, niin kaunis tyttö kuin hän olikin, ei hän kumminkaan osannut kirjoittaa, tuskinpa nimeänsäkään. Sen sijaan oli hän piirtänyt puumerkkinsä alle. — Kirje kuului näin:
"Tämän kautta vakuutetaan Teille, että Kati on kaunihimpia piikoja ja että kaikki pitävät hänestä paljon; mutta Sinulle, Patrik, minä olen yhtä uskollinen ja tähän on lisättävä, että voitte vähän kurittaa Vahtia tai sitoa hänet tai panna turpasuitset päähän. Vaan se on synti, ja parempi on kurittaa häntä, eikä mitään tyhjiä luuloja.
Vouraaja O'Doolen vaimo".
— "Kuules nyt", sanoi Patrik Vahdille, luettuaan kirjeen ja tullen taas hyvälle tuulelle, "minä olen saanut luvan kurittaa sinua; mutta minä en tahdo olla paha. Olethan kumminkin Katrin koira, ja aina olit todistajana, siksipä annan sinulle anteeksi".
Vahti kun kuuli Katrin nimen, hyppäsi heti riemuissaan Patrikin päälle ja nuoleksi hänen kasvojansa, ja kun Patrik näki koiransa olevan niin hyvillään, meni hän sen kanssa kylään, vei sitä kanojen, lampaiden ja sikojen joukkoon ja mainitsi aina Katrin nimeä, ja joka kerran hyppeli Vahti riemuissaan ylös isäntänsä rinnoille, ikäänkuin olisi vakuuttanut, ett'ei muka enää milloinkaan saata esteitä isäntänsä häille; ja Patrik rohkaisi mielensä uudestaan.
Jonkun ajan kuluttua, kun rahoja taas oli keräytynyt savi-astiaan, tapahtui sama seikka toisen kerran. Vahti oli kerran yöllä ollut erään vouraajan talossa, puolen peninkulman päässä, ja raadellut hänen lampaitaan. Kun Patrik tällä kertaa sai vahingon korvanneeksi, oli hänellä jälellä ainoastaan kuusi penciä (= 60 penniä), ja harmissaan päätti hän juoda nekin; moneen, moneen aikaan ei hän ollut väkevää maistanut tilkkaakan ja nyt halusi hän virvoitusta.
Mutta tällä erää ei juominenkaan voinut ilahduttaa häntä; hän harmistui vaan harmistumistaan ja kuta lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä vakavammin päätti hän tehdä selvät tilit Vahdin kanssa, vaikkapa tämä olikin Katrin koira ja oli ollut todistajana heille.
Vahti loikoi tuvan edustalla ja näkyi ymmärtävän isäntänsä aikeet, sillä se ei juossut hänelle vastaan, vaan irvisteli hampaitansa, sanomatta sentään mitään.