Katri sanoi kasvatustyttärelleen, että hänestä oli kanneltu. "Pitäiskö minun olla tuppisuuna, kun muut minua pilkkaavat?" kysyi lapsi ja katsoi suurilla, kirkkailla silmillään kasvatus-äitiinsä.
— "Vaan entäs, jos niin tahtoisin sun tekemään, tekisitköhän?
Tahtoisitko, kultamuruseni, minun tähteni kärsiä ja olla vaiti?"
— "Tahtoisin, äiti".
— "Niin, mutta sitä sinun ei huoli tehdä. Varo vaan, ett'et kellekään viattomalle tee ilkeyttä; vaan jos joku kohtelee sinua pahoin, käytä sitten terävää kieltäsi. Siinä on Herra antanut sinulle puolustusaseen, joka on kultaa kalliimpi, ja joka tekee sinut pelättäväksi kaikille, jotka eivät pane vähääkään arvoa rehelliselle köyhyydelle".
Nuo olivat outoja opetuksia, ja vaikka lapsi kuinkakin koki niitä mieleensä painaa, oli toisiakin neuvoja, jotka yhtä syvälle juurtuivat hänen sydämeensä, vaikk'ei hän niitä niin suoraan saanut.
Hän sai niitä silloin kuin Katri hellästi painoi pientä tyttöstä äidillistä sydäntänsä vasten ja puhui kärsimisistään, toivostaan ja antaumisestaan Jumalan tahdon alle. Tuossa vanhassa, vaivaisessa ja ylenkatsotussa eukossa asui näet palava rakkauden tunne, jota ei maailma aavistanutkaan, sillä se oli itse kylmän kohtelemisensa kantta peittänyt lämpimän naisen sydämen jääkuorella. Hänen ruma ulkomuotonsa oli vaikuttanut tuon sekoituksen sääliväisyydestä ja inhosta, joka niin usein tulee raajarikkoin ja rumain osalle. Hänellä oli luja luonto, ja sen tähden oli hän pitänyt inhon parempana kuin sääliväisyyden. Hän tunsi erinomaisen riemuntunteen, kun ihmiset häntä syyttömästi pilkkasivat ja panettelivat. Niin, se oli sen laatuinen ilo, että sitä kyllä piisasi. Kostaakseen koki hän aina säilyttää omaa-tuntoansa puhtaana ja niin kääntää vääryyden vihollistensa päälle.
Semmoiseen kurjaan elämän-onneen koki hän saattaa tyttölastakin, vaan aluksi ei aikeittensa pitänyt onnistuman, sillä hän rakasti lasta niin sydämmellisesti, jota hän ei tahtonut eikä voinutkaan salata, eikä tullut sitä ajattelemaankaan, että lapsen hentomielisyys, jota hän siten enensi, ehkä vastustaisi hänen aikeitaan.
Tätä hän sitä vähemmin aavisti, kun aikeensa nähtävästi onnistuivat. Runsailla luonnonlahjoilla varustettu tyttö sai lujan tahdon ja terävän kielen hänen vilkkaista, vaan rohkeista silmistään loisti rauhallinen ylenkatse kaikkia tylyjä sanoja kohtaan ja maine kasvatus-äitinsä noitavoimasta, jota nyt ruvettiin uskomaan tytöstäkin, tuotti hänelle omituista pelon-alaista kunnioitusta, joka lisääntyi tytön yhä enenevän kauneuden kautta.
Nyky-aikoina ei tosin noidiksi luultuja enää polteta eläviltä; vaan nytkin vielä on taika-usko niin syvälle juurtunut kansassa, että onneton se, jota noidaksi luullaan. Eikä siinä kyllä, että häntä yksinään vihataan, kamoksutaan, vielä jälkeisensäkin, polvesta polveen, saavat huo'ata saman kirouksen alla. Varsin vaikeaa, melkein mahdotonta on noidaksi luullun päästä pahasta maineestansa. Kaikki onnettomuudet pidetään hänen tuottaminaan, ja vähintäkin ystävyyden tai hyväntahtoisuuden osoitetta epäillään ilkeimmän pahuuden peitteeksi. Ei sydämmellisyydelle, ei oikeudentunnolle anneta siinä oikeaa arvoansa; niin, tämä viimeksi mainittu useinkin saattaa pahan entistä suuremmaksi, koska viattomasti epäilty siitä helposti saa syytä valituksiin, ehkäpä suomaan pahaakin ihmisille heidän vääryydestään, jonka kautta siis kerran herännyt epäluulo enenee enenemistään.
Anna Leena kasvoi suuremmaksi, ja hänestä tuli erinomaisen kaunis tyttö. Katri oli hänet totuttanut järjestyksen pitoon ja uutteruuteen, ja ihmiset arvelivat, että hän oli kylliksi suuri jo voidakseen itse leipäänsä hankkia, olematta enempää pitäjälle rasituksena. Yritettiin sijoittaa häntä jonnekin; mutta eipä kukaan tahtonut ottaa häntä palvelukseensa. Nuristiin tuosta papille, että tämä muka oli saattanut vaivaishoidolle liian pitkälliset kulunsa hän kun ei ollut myöntynyt siihen, että lapsi olisi otettu pois Katrilta silloin kuin se vielä oli niin nuori, ett'ei häntä voitu luulla noituuteen harjaantuneeksi. Ankarasti vastusteli pappi tuota ilkeää epäluuloa lasta kohtaan ja poisti itseänsä vastaan heitetyt moitteet, vaan sydämmessään tunsi hän toisin; hän näki, että entisellä hyväntahtoisuudellaan hän ehkä oli sortanut ihmisen onnen.