Vielä muutamaksi vuodeksi jäi tyttö Katrin luo, mutta tapahtuipa tällöin, että eräältä talon-isännältä lähipitäjässä kuoli palveluspiika juuri kiireimmällä työn ajalla. Lieneekö hän ollut vähemmin taikauskoinen kuin muut, vai mitä, hän otti kuin ottikin Anna Leenan palvelukseensa.
— "Eikös sinua kamoksuta, kun noitatyttö on talossasi?" kysyivät naapurinsa häneltä.
— "Eipä sanottavaksi. Eihän kettu luolansa lähellä pure; muutoin näkyy
Anna Leena olevan oikein oiva tyttö".
Ja niin hän olikin. Työ luisti häneltä, kuni itsestään; ei häneltä koskaan mitään kadonnut, ja mitä muut häneltä piiloon panivat, sen hän kyllä löysi. Kun hevonen tai muu eläin pääsi irti, ja se oli kiinni otettava, ei siinä koko talonväkeä tarvinnut kokoon kutsua miehissä koettamaan, sillä kun Anna Leena otti heinätukon käteensä ja meni suoraan eläintä kohti, niin tuli se itsestään hänen luoksensa. Kotona tuvassa oli hän yksitotinen ja harvapuheinen, mutta ulkona puheskeli hän elukoille, hyväili niitä ja leikki niiden kanssa; senpä tähden tulivatkin vasikat ja nuolivat hänen kättään karkealla kielellään, lampaat juoksivat hänen luokseen, kaapivat hänen vaatteitaan etujaloillaan ja mullistelivat silmiään kummallisella tavalla, joka on omituista näille elukoille, kun niitä hyväillään. Tätä kaikkea pidettiin noitavoiman vaikutuksena. Jos hän olisi ollut niin ilkeä, kuin muutamat tuhmat palveluspiiat ovat, että olisi eläimille kostanut ne torat, joita syystä tai syyttä sai isäntäväeltä, niin tuskinpa sitä niin pahana olisi pidetty. Sen Anna Leena hyvin kyllä tiesi, mutta ei siitä sen enempää lukua pitänyt. Taika-uskon piirin ulkopuolella ei kellään ollut mitään Anna Leenaa vastaan, ja kun hän oli sukkela piika, joka palveli pienestä palkasta, pysyi hän siinä talossa monta vuotta. Usein kävi hän kasvatus-äitiään tervehtimässä ja toi hänelle tuon tuostakin rahaa palkastaan; sillä harvoin hänen uusia vaatteita tarvitsi ostaa, hän kun käyttihen siivosti ja huolellisesti, paikkasi ja korjaili niitä, kun vaan pienimmänkin vian huomasi, vaan teki sen aina niin somasti, että vaatteensa olivat kuin valetut hänen solakan vartalonsa ympäri.
Talvi-iltoina kokoontui pienen kylän nuori väki yhteen työtä tekemään vuorotellen eri taloihin. Kun kaikki olivat koolla, määrättiin kuinka paljon villalankaa silloin oli käytettävä, yhtä monta syltä kunkin lankakerästä, ja pantiin yhteen kokoon pöydälle. Tämän ympäri istahtivat nyt tyttöset; mutta kun Anna Leena oli joukossa, niin koki kukin väistyä hänestä niin kauaksi kuin vaan taisi. Tätä sekä heidän puoleksi arkoja puoleksi ylenkatsovia silmäniskujaan ei hän tavallisesti ollut huomaavinaan; mutta välisti kohtasi kumminkin vihan-isku hänen kauniista silmistään muutamia, ja tuosta pelko entistä suuremmaksi. Hänellä ei ollut ainoatakaa, jonka kanssa olisi voinut jotakin ystävällistä sanaa vaihtaa, ja kun tämä, nuorelle ja hyvälle sydämmelle luonnoton seikka, tuli hänelle tuiki tukalaksi, taisi hän lohdutusta hakea ainoastaan vanhan Katrin luona, jolla ei myöskään ystäviä ollut. Oli siis luultava, että hänestä aikaa voittain tulisi toinen Katri.
Siinä kylässä, jossa Anna Leena palveli, oli eräs Matti Pällinen, varakas sukkakauppias, ylen ylpeä, hänellä kun näet oli rahoja runsaasti, kartano komea korkealla kivijalalla, sekä oivat ja uhkeat pojat. Kun hän tiellä kohtasi Anna Leenan, niin ei alentanut itseään niinkään paljon, että olisi häneen katsonut tai tervehtinyt, silmäili vaan toiselle haaralle. Anna Leena teki silloin myöskin niin, ja samanhan tekevä se olikin, sillä tuon rikkaan, arvokkaan miehen ja köyhän, ylenkatsotun tytön välillä oli niin väljä väli, ett'ei heillä ollut toistensa kanssa mitään tekemistä. Vaan todestaankin pelkäsi Matti sekä tyttöä että kasvatus-äitiä, sillä hän oli hyvin taika-uskoinen. Jok'ainoan oven ja aukon yläpuolelle talossaan oli hän pannut terästä ja pihlajapuikkoja; taskussaan oli aina palanen pihkaa, ja samaan varovaisuuteen kehoitti hän vaimoaan ja poikaansa. Joka vuosi, kun hän siivosi elukoitaan syöpäläisistä, hankki hän eräältä viisaalta tietäjältä lähipitäjässä taikajauhoja veden sekaan pantavaksi. Mutta mitä enemmin hän senlaisia keinoja käytti, sitä suuremmaksi paisui hänen pelkonsa, ja mielellään olisi hän rahaakin antanut, saadakseen Anna Leenan ja vanhan Katrin niin etäälle kuin mahdollista.
Niinkuin sanottu, hän oli ylpeä poikainsa puolesta, ja varsinkin tuottivat hänelle iloa kaksi vanhinta poikaa, Pekka ja Kalle. Niitä villakankaita ja sukkia, joita isä oli ostellut, kävivät he kaupittelemassa kaupungissa ja muissa pitäjissä, siten ansaiten hyvät rahat, ja tuo oli Matille mieliin, ja kohtuullistahan se olikin. Nuorin, Anttiniminen, poika oli myöskin koettanut samaa tointa, mutta hän joutui huonoon seuraan, menetti rahat, jättipä taskukellonsakin sille tielle ja tuli kotiin köyhempänä kuin oli lähtiessään.
Tuosta nyt isä sekä vanhemmat veljet Anttia soimaamaan, ja luonnollistahan se olikin, kunhan vaan sitten olisivat unohtaneet koko asian. Vaan niinpä eivät tehneet; he eivät ajatelleet, mitä kiusauksia nuoren miehen oli täytynyt kärsiä tottuneiden petturien joukossa, ja varsin vähän he sitä muistivat, että Antti oli kotona ollut ahkera ja kaikin puolin oiva poika. Ja vaikkapa tuo onneton yrityksensä olisikin ollut varmana todistuksena, ett'ei hänestä kauppamatkoille ollut, niin ei tuossa vielä syytä ollut pitämään häntä talon tuhlaaja-poikana, sillä kun peltoa oli kyntäminen tai kuokkaa ja lapiota käyttäminen, niin siinä oli hän veljiään paljoa taitavampi.
Vaan tuonlaisia syitä ei otettu lukuun. Anttia pidettiin perheen kelvottomimpana jäsenenä, ja hän sai senkin seitsemän kertaa kuulla pistopuheita tuhmuudestaan. Kotoväen esimerkkiä seurasivat naapurit, jopa lähipitäjäläisetkin, ja mitä alakuloisemmaksi ja ujommaksi Antti tuli, sitä enemmin hänelle irvisteltiin.
— "Kaupunkiin kai taas kohta on matka?" kysyttiin vanhemmilta veljeksiltä, kun väki oli taas keräynyt yhteen työskentelemään.