— "Niin on, olisimme jo valmiit lähtemään vaikka maanantaina, mutta se kun ei ole oikein onnellinen päivä, niin lähdemme vasta tiistaina".
— "Mielelläni minä mukaanne menisin", sanoi eräs joukosta; "tahtoisin jonkun sukkakauppiaan kanssa korttia lyödä".
Antti painoi päänsä alas; hän, näet, odotti taas jotain pilkkaa.
Viimeksi puhunut huomasi sen ja jatkoi: "Kuules Antti! Sinä olet oiva kortinlyöjä; heitetäänpäs sukkakaupat hiiteen, ja ruvetaan korttisille!"
— "Antin rahat ovat lopussa", vastasi eräs naisen ääni, "eikä hänellä ole mummoa." Kaikkein silmät kääntyivät Anna Leenaan päin, jolta nuo sanat tulivat, vaan se, jolle Anna Leena noin oli vastannut, punastui korviaan myöten ja katsoi maahan; tiedettiin, näet, että hän kerran oli varastanut vähän rahaa mummoltansa.
— "Kas niin!" puuttui eräs piika puheesen punastuneen puolesta; "johan hiiret hyppii esiin noidan suusta".
— "Kissojapa ne olikin", vastasi Anna Leena kylmäkiskoisesti, "ja sen saat sanoa isällesi!" Puhutellun tytön isä oli, näet, kerran tappanut vieraan kissan, joka oli häntä raapinut, mutta oli sen myös nylkenyt ja nahan myönyt.
Piika nielasi pistopuheen, mutta lisäsi hiljaan: "Sinulla on suuri suu,
Anna Leena".
— "Ehkäpä. Nehän sen paraiten tietävät, jotka eivät omaa suutansa osaa kiinni pitää".
Puhe kääntyi nyt toiselle suunnalle, jolloin joukon hylkyläiset, Anna Leena ja Antti, olivat ääneti kuten konsanaankin. Antti katsoi liikutuksella ja kiitoksella kauniisen tyttöön, mutta tämä ei nostanut silmiään työstänsä. Kun ruvettiin eroamaan, läheni Antti häntä, puristi hänen kättään ja kuiskasi: "kiitoksia, Anna Leena!"