Tyttö oli vaiti. Hän tunsi eukon totta puhuneen vaikk'ei sitä koskaan ennen niin ollut käsittänyt.
— "Se oli itserakkautta", jatkoi Katri, "ja se saa niin pian sijan ihmisessä, kun sydän tuntee itsensä joka paikasta hylätyksi. Jos sinusta olisi tullut ilkeä, ylpeä, tottelematon, tai jos sinä, tultuasi ihmisiin, olisit ylenkatsonut minua, vanhaa noitaa, niin olisin voinut antaa itselleni anteeksi. Mutta lapseni tuli paremmaksi kuin itse olin, hän ei unohtanut vihattua äitiänsä, vaikka kyllä tiesi — ja tiesithän sen — että ainoa keino saadaksesi hyvää nimeä ja mainetta oli — olla poissa täältä ja muiden kanssa kirota minua."
— "Sen tiesin; vaan se ei ollut koskaan mieleeni."
— "Jos sinäkin olisit ollut itserakas, niin olisit sen tehnyt. Mutta sitten rupesin minä ajattelemaan tulevaisuuttasi; minä otin sinulta rahoja ja panin ne talteen, ja sinä annoit, annoit mielelläsi, sillä luulit minun olevan puutteessa. Jos tulee aika semmoinen, jolloin olet luullut löytäneesi onnen, vaan olet saavuttanut surun ja onnettomuuden, niin tule kotiin, tule vanhan Katrin luo, pane väsynyt pääsi hänen syliinsä lepäämään. Sitten elämme yhdessä, rakastamme toisiamme ja kannamme yhdessä taakkaamme ja olemme muista erillä. — Sinä olet näinä aikoina ollutkin niin hiljainen ja alakuloinen, tyttöseni! Jokohan se aika, josta puhuin, on tullut?"
— "Ei, äiti kulta, ei vielä; mutta tunnenpa, että se saattaa tulla, ja silloin, kuten nytkin, kiitän teitä lemmestänne. Mutta mitenkäs te voitte moittia itseänne itserakkaudesta, te, joka olette huolta pitäneet enemmän minun onnestani kuin omastanne?"
— "Siitä sanon sinulle sen, että kun taakkasi käy sinulle liian raskaaksi, antakoon Jumala, että jonkun käsi, jospa hakisit sitä vaikka vaivaishuoneesta, yhtä lempeä kuin sinun on ollut minua kohtaan, asettuisi lohduttavaisena surulliselle sydämmellesi."
— "Amen!" sanoi Anna Leena.
Ei ole hyvä ihmisen yksin olla! Tämän ikuisen totuuden on moni tuntenut ja tunnustanut, eikä ainoassaan eräkäs tuolla korvessa, vaan sekin, joka maailman hälinässä, niin, jopa perheensä keskelläkin on tuntenut olevansa yksinään, hän kun ei ole löytänyt ainoatakaan, joka rakkaudella olisi häneen kiinnitetty; sillä ei puute ihmisten surusta, vaan puute rakkaudesta ja vastarakkaudesta tekee sen, että ihminen tuntee olevansa yksinään. Rakkaus — ei ainoastaan miehen ja naisen välillä, vaan kahden ihmisen välillä yleiseen — määrää elämän onnellisuuden ja sen hyödyn. Se, joka rakastamatta ja rakastamatonna elää maailmassa, käy tylyksi ja jyrkäksi; työnsä on orjan työtä, tarkoituksetonna, palkatonta, sill'aikaa kuin vajouminen itsekkäisyyteen ja kyllästyminen elämään kaivavat yhä syvemmän juovan hänen ja niiden välille, jotka ruumiillisessa katsannossa ovat häntä lähinnä.
Semmoisesta pahasta oli tuon vanhan raajarikon pelastanut vähäinen lapsi, ja vaikka paha kuinkakin koetti valloittaa hänen sydäntänsä, voitti rakkaus kasvatustyttäreen kaikki. Sen vanha Katri tunsi, ja oli siitä kiitollinen.
Aurinko oli laskemaisillaan, kun Anna Leena kasvatus-äitinsä luota kulki kotiaan. Kangas punoitti kukkivassa syyspuvussaan, auringon säteet välähtelivät lukemattomilla hämähäkinverkoilla, jotka silkkiharsona kietoivat kanervain päitä; lintuset nostivat ääntään, joka syksymmällä kuuluu surullisemmalta kuin muulloin, juuri sentähden, että sillä silloin on ikäänkuin alakuloinen ilonväre, joka tekee valitussäveleen niin sanomattomattoman liikuttavaksi. Tyttö kuunteli heidän viserrystään, kyynel kiertyi hänen silmästään, mutta hän pyhkäsi sen nopeasti pois, ja hymy, vilkas ja sentään alakuloinen, välähti hänen kasvoillaan. "Minä olen ollut hyvin kiittämätön", kuiskasi hän; "se, jolla on kaksi semmoista ystävää kuin äitini ja Antti, tekee väärin, sanoessaan olevansa hylätty. Minä olin tulemaisillani pahaksi, kun maksoin pilkan samalla mitalla; mutta nyt ei enää niin pidä tapahtumaan; minä koetan olla lempeä kaikkia kohtaan. Onhan minussakin vikoja; mutta kumminkin olen varma siitä, että ihmiset, jos minut oikein tuntisivat, eivät kamoksuisi minua eivätkä puhuisi minusta pahaa. Mitäs he sille mahtavat, ett'eivät parempaa tiedä? Ja Antin minä panisin pois mielestäni! En, sitä en voi tehdä; sillä siinähän on onneni, ett'en häntä voi unohtaa: minä tiedän, että kunnon poika rakastaa minua, minua yksinään, ja tuntuupa minusta, ikäänkuin en voisi häntä kadottaa, jospa hän olisikin vaikka haudassa. Ja vaikka hän naisikin jonkun toisen, omani on hän kumminkin, sydämmeni pohjassa säilytän minä häntä, niin ett'ei kukaan sitä tiedä."