Samana iltana vaihdettiin Matti Pällisen talossa muutamia sanoja, jotka koskivat Anna Leenaakin. Oli, näet, siellä huomattu Antin usein käyvän tuon vihatun palveluspiian luona, ja kun poika parasta uskottiin kaikkea pahaa, niin käytti isä ensimmäisen hyvän tilaisuuden kovistellakseen Anttia, luullen hänen siitä piankin paranevan. Mutta siinä Matti pettyi. Antin tunteet tyttöä kohtaan eivät olleet tuulen tuomia, ne olivat hänen vilpittömälle luonnolleen elämän asiana, ja tuosta sorretusta nuorukaisesta tuli äkkiä mies, kun häntä ahdistettiin. Lyhyesti ja selvästi hän selitti rakastavansa Anna Leenaa enemmän kuin omaa henkeänsä, ja ilmoitti, ett'ei häntä pakolla eikä uhkauksilla saada rakkaudestaan luopumaan. Tuosta tuo rikkaudestaan ylpeä mies kävi entistä ankarammaksi ja pauhasi niin, että olisi luullut tuvan kaatuvan kumoon.
— "Ja jos minä kerrankin vielä saan kuulla," niin lopetti hän isälliset nuhteensa, "että sinä olet sanasenkin vaihtanut tuon tytön kanssa, niin, lempo vieköön, saatkin maistaa keppiä, jos kohta oletkin jo niin suuri, ett'ei semmoinen kuri sinulle oikein sovi!"
— "Täyttäkää sitten uhkauksenne heti nyt," vastasi poika, "sillä viimeinen sanani siinä asiassa on, että Anna Leena tulee vaimokseni, jos vaan itse siihen myöntyy."
Isässä kiehui harmi, mutta ennenkuin hän käsikauppaan kerkesi käydä, pääsi äiti väliin ja sai hänet sivulle, jonka jälkeen pariskunnalla oli pitkällinen keskustelu keskenään. Eukko selitti, että jos muka pojalla olisi enää ollut oma tahto, ei hän koskaan olisi kiertynyt tuohon asiaan, vaan selvähän tuo oli, että Anna Leena oli hänet loihtinut.
No — se oli miehenkin mielestä luultavaa.
— "Ei tässä siis torat eikä uhkaukset auta," sanoi äiti.
— "Eivätpä näy auttavan", vastasi mies ja raapi nolona päätään.
— "Eiköhän sitä vastoin olisi parempi kysyä neuvoa tietäjältä?" kysäsi eukko.
— "On, epäilemättä!"
— "Ja sillä välin emme anna pojan arvata mitään."