Entäs tukkukauppias! — Hän ei ollut koskaan niin hyvillä mielin, kuin sinä jouluna. Joulupöydässä istuessaan, ilmoitti hän syyn mielihyväänsä: puusepän silmissä kirmaileva kiitollisuuden kyynel oli tehnyt hänet niin iloiseksi; tämä oli hyvän työn seuraus ja sentähden kehoitti hän pöytätovereitaan tekemään samaa kuin hänkin. — Suokoon Jumala, että kaikki rikkaat miehet tekisivät todellakin niin!
PYRSTÖTÄHTI.
(H. C. Andersen'in satuja.)
Ja pyrstötähti tuli, sen pää se loisti ja pyrstö uhkasi; sitä katseltiin rikkaan linnasta, katseltiin köyhän mökistä, kaikki katselivat sitä, kansajoukko kadulla ja yksinäinen matkamies kankahalla kaukaisella. Kullakin oli siitä oma ajatuksensa. — "Tulkaas katsomaan taivaan merkkiä!" sanoivat ihmiset, ja kaikki riensivät katsomaan.
Mutta tuvassa istui pienonen poika äitinsä sylissä; talikynttilä paloi, ja äiti näki pienen puikon kynttilässä, tali keräytyi pitkään siepaleesen ja ritisi, se merkitsi äidin mielestä sitä, että lapsi kuolee kohta, häneen päin muka puikko kääntyi.
Tuo nyt oli vanha taikaluulo, ja äiti uskoi sitä.
Vaan poika olikin määrätty elämään monta vuotta maan päällä, elämään ja näkemään pyrstötähteä, kun se kuudenkymmenen vuoden perästä jälleen ilmautui.
Pienonen ei nähnyt puikkoa kynttilässä, eikä hän huolinut pyrstötähdestäkään, joka ensi kertaa hänen elämässään loisti taivaalla. Hän istui kuppinen edessään; siinä oli kuohutettua saippuavettä, ja poika pisti siihen pienen savipiipun pään, pisti piipun suuhunsa ja puhalteli kuplia, suuria sekä pieniä; ne värähtelivät ja liihottelivat ihanimmissa väreissä, jotka vaihtelivat keltaisesta punaiseen ja siniseen, ja sitten tuli viheriätä niinkuin metsän puut, kun aurinko paistaa lehtien lävitse.
— "Suokoon Jumala sinulle niin monta elonvuotta, kun nuo kuplat, joita puhaltelet!"
— "Niin monta, niin monta!" ja poikanen päästeli kuplan toisensa perästä.