Nyt nousi työmiesten kesken riita, mitä muka hänen kanssansa olisi tehtävä. Kirouksia ja uhkauksia satoi nyt Fredrikin päälle, arvelipa joku, että olisi turvallisinta päästä hänestä täydellisesti vapaaksi; mutta tämäkään esitys, jolla häntä ainoastaan tahdottiin peloittaa, jospa saattoikin hänet rauhattomaksi, ei kumminkaan saanut hänen päättäväisyyttänsä masennetuksi. Vihdoin päätettiin panna Fredrik huomiseen asti lukon taakse, siten muka heidän yrityksensä ei tulisi ilmi. Kysymys nyt vaan oli, mistä saataisiin siihen tarkoitukseen sovelias paikka. Vihdoin tarjosi eräs työmies oman ullakkonsa, joka oli tehtaan talossa. Hän sanoi huoneensa olevan sivu-osassa rakennusta ja sen ikkunan antavan erästä pientä pihaa kohti, jossa ei ketään käy. Tämä esitys hyväksyttiin. Nyt saatettiin Fredrik ylös pimeitä portaita myöten, sitten erään pitkän, kapean käytävän kautta ja sysättiin vihdoin huoneesen, jonka ovi ulkoa päin kierrettiin lukkoon.
Mahdotonta on selittää Fredrikin tuskaa, kun hän, tarkasti tutkittuaan vankihuoneensa, huomasi mahdottomaksi päästä sieltä pakenemaan.
Hän vaipui tuolille ja istui siinä tuokion aikaa masentuneena epätoivosta; sitten, noustuaan äkkiä ylös, rupesi hän kävelemään huoneessa edes ja takaisin. Päänsä oli täynnä ajatuksia. Hän olisi antanut puolen elämäänsä, jos vaan olisi voinut viedä herra Kartmannille tiedon häntä uhkaavasta vaarasta ja estää veljeänsä rikoksesta, johon tämä oli ryhtyä.
Niin vietti hän useamman hetken epätoivoisena; vihdoin hän joutui jonkunlaiseen tuskan kuumeesen. Hän avasi ikkunan, toivoen ulko-ilman viivästävän häntä, ja seurasi silmillänsä taivaalla kiitäviä pilviä. Tuossa huomasi hän erään savupiipun sivurakennuksen katolla. Hetkisen katseli hän siitä ulostupruavaa savua, kunnes hänelle äkkiä johtui mieleen, että tuo savu tuli herra Kartmannin kirjoitushuoneen uunista.
Tässä tuokiossa siunasi hän totuttua tapaansa, pitää aina kirjoitusneuvoja mukanansa; nopeasti kirjoitti hän muutaman rivin, lyhyesti ilmaisten herra Kartmannille, mitä vähää ennen oli saanut tietää, ja ilmoitti paikan, jonne hän oli suljettu.
Kirjoitettuansa sen, astui hän taas ikkunan luo. Kartano, niinkuin kaikki senlaiset tehdasrakennukset, oli hyvin korkea. Hetkisen mittaili Fredrik silmillänsä korkeutta, mutta päätöksensä oli luja.
Usein oli hän lapsena leikkiessään kiipeillyt puihin ja katoille; hän oli tottunut rohkeaksi ja asiain vaatiessa uskaltamaan kaikkea. Hän astui ikkunan kautta katolle ja kiipesi varovasti savupiipun päähän. Sinne päästyänsä tahtoi hän vetää puoleensa herra Kartmannin kirjoitushuoneessa työskentelevien henkien huomion ja viskasi sen vuoksi ensin muutamia kalkkipalasia piipusta alas, pani sitten kirjeensä kahden tiilikiven väliin, suojellaksensa sitä uunin tulelta, laski kiviparin piipusta alas ja palasi sitten huoneesen.
Hän toivoi piakkoin pääsevänsä vapaaksi, mutta hetkiä kului kulumistansa eikä ketään tullut. Kello oli jo viisi iltapuolella, eikä Fredrik vieläkään kuullut askelia käytävästä. Hän alkoi käydä rauhattomaksi; eikö hänen kirjettänsä oltu luettu? Tuska ja ahdistus saivat hänessä taas vallan. Vihdoin, yön tullessa, hän kuuli hiljaisia, varovaisia askeleita ulkoapäin; hän kuuli, kuinka avainta pistettiin lukon reikään… Tämä silmänräpäys oli Fredrikille kauhistava, sillä saattoihan huoneesen pyrkivä olla yhtä hyvin herra Kartmannin lähettämä kuin joku salaliittolaisistakin. Mutta ulkopuolella oleva, auki saamatta, kuului vetävän avaimen pois lukosta ja toisella avaimella koettavan saada lukkoa auki, vaan turhaan; nähtävästi siellä joku outo tahtoi useista avaimista löytää sopivinta. Tämä ajatus vähän rauhoitti Fredrikiä. Kotvasen kuluttua narahtivat oven saranat vihdoinkin, ja Fredrik tunsi herra Kartmannin äänen.
— "Tule!" — sanoi tämä, ottaen häntä kädestä kiinni. — "Vaan hiljaa!… Vapautustasi ei saa kukaan aavistaa…"
Senjälkeen vei herra Kartmann Fredrikin useamman pimeän käytävän kautta kirjoitushuoneesensa.