Näin lyhyt, selvä, kaunistelematon oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta, surkiasta tapauksesta, jossa yhtenä päivänä äiti kuuden eli seitsemänki lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamia asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kun minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.
Usiammasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä lukeneen niin pyhän raamatun kun muitakin suomalaisia kirjoja. Myös kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolikolmatta penikulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kun ensikerran 18 vuoden vanhana oli käynyt kerran pyhällä ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varoittain ja kehoittain koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätönnä siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdoton Herran alttarin vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erehdyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoolliselle käymään, ei muistaen, ettei se olekaan vanhurskaille, vaan syntisille annettu, sillä eihän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.
Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut. Tyttärensä Anna Reetta, joka on naimisissa Koivulan talon isännän Sakari Lyytisen kanssa Sonkarinsaarella, lauloi perityllä runolahjallaan isävainajastansa seuraavaisen lapsellista rakkautta ja kristillistä surua osottavan kuolirunon:
Nyt on luonto liikutettu,
Runotöihin taivutettu,
Vaikka ei riemusta runoja,
Ilmi anneta ilosta.
Kaikki on saanut syvälle,
Murhe pannut painon alle,
Kun on kuultuna kamalat,
Saatu surkiat sanomat
Kuolemasta kummemmasta,
Erosta tämän elämän;
Koska päätti Vihtapaavo
Maalimasta matkajuoksun,
Joka vaarassa vaelsi,
Tämän maaliman majoissa,
Surun lakson laitumilla,
Vuotta viisi seitsemättä.
Eikä tietoa edeltä
Annettuna aikanansa
Viikon viimeisen olevan,
Virstan viimeisen tulevan,
Joka saattoi saaren päähän,
Kuolopaikalle kuletti.
Tuo on meiltä tietämätön,
Tuhmain tunnolta salattu,
Mik'oli laitettu lopuksi,
Mitä pantu päätökseksi:
Olisiko usma uuvuttanna,
Sumu silmänsä soaissut,
Vai viluko viivyttännä,
Eli nälkä näännyttännä;
Vaiko varsin määräpäivät
Lie jo tullut täytetyksi.
Ei hän kuollunna kotona,
Sairastanna saapuvilla;
Vasta viimein viikon päästä,
Kun oli kulkenna kotoa,
Kaonna ja kaivattuna,
Veli veljensä tapasi
Ve'en rannalta veneessä,
Ilman alla aukialla.
Totta tunsi tuskan tuiman
Veli veljen kuolemasta;
Tuossa kohtasi kovasti
Huokaus ja huutoääni,
Kun oli kuollut tuttavansa,
Kaunis kasvinkumppalinsa,
Kun oli linnun liukas ääni
Langetettu laulamasta,
Kun oli kuolo katkaissunna,
Aviotkin auaissunna.
Sama surkia tapaus,
Kun tuli tutuksi muille,
Tuotti kyllin kyyneleitä,
Antoi huolta, huokausta,
Sukulaisille surua,
Vielä muittenkin muretta,
Joihen kanssa kaunihisti
Oli aikansa asunut,
Elänyt isänsä päivät
Sovinnolla, suosiossa.
Mutta ei nyt murhe auta,
Eikä vaikia valitus;
Heitetähän Herran päälle
Kaikki huolet, huokaukset,
Jonka viisaus visusti
Läpi kaikki katseleepi,
Jok'on tiennyt lähtötiiman,
Erohetken helpotuksen.
Jo oli iästä ilta,
Elämästä ehtopuoli;
Kyllä aika myöten antoi
Erota elosta tästä,
Päästä tästä Paapelista,
Sotomasta syntisestä.
Eipä siis surua siitä,
Valitusta vainajasta,
Että nuoruuen iässä
Tuli täältä temmatuksi;
Vaan se tuopi tuskan meille,
Sepä suurentaa surumme,
Ett'oli visseillä vioilla,
Tiellä tietyn turmeluksen,
Sitehissä synnin suuren,
Kaotuksen kahlehissa;
Siottuna siitä päivän,
Kun sai viina vietellyksi,
Joka piätti pyhältä,
Esti armo-atrialta;
Kun oli Paavalin sanoista
Käsityksen keksinynnä,
Ettei söisi syömärinä,
Eikä joisi juomarina
Siitä juomasta pyhästä,
Armoleivän atriasta.
Kyllä siitä sielun kuorma
Paljo painoi ja pakotti,
Jota vainaja valitti
Ahkerasti aikanansa,
Ettei jo iällä ennen
Armon lahjoja anonna.
Aina toivoi tointuvansa,
Paremmaksi pääsevänsä,
Saavansa himolle salvan,
Lukon orjuuen ovelle;
Vaan se viipyi viimeiseksi,
Aivan ehtoolle elämän.
Nyt ei tietä Herran töitä,
Eikä tuta tuomioa,
Annettiinko armopaikka,
Vaiko kauhia kaotus.
Voi jos vielä viimeisellä
Ehtoolla elämän Herra
Oisi armon auaissunna,
Paratiisin Paavalille,
Muistanunna niinkuin muinen
Ryöväriä ristin päällä,
Jollen juuri viimeisellä
Ovi armon auaistihin.
Vielä muutamat murehti,
Pahastuivat paljo siitä,
Kun oli kiini kirkonkellot,
Seurakunnan sielukellot.
Vaan kun tarkoin tutkittua
Saatihin sanoma kuulla,
Ett'oli kielty kirkkolaissa
Kellonsoitto kelvollinen,[3]
Pian sekin murhepilvi
Riemuruskoksi rupesi,
Kosk'oli siansa saanut
Siinä maassa siunatussa,
Missä muutkin matkamiehet
Saavat laskeita levolle.
Kyllä vainaja varusti
Itse jo elämäkirjan,
Joka joutui vuotta ennen
Kaikille katseltavaksi,
Jonka otti oppineetkin
Varsin vastahan halulla;
Luki herrat Helsingissä,
Antoi sille suuren arvon;
Vaikk'ei auta arvo suuri,
Nimi kuulu kuolemassa.
Kuolo on se kuulu vieras,
Joll' on valta vallallenkin;
Ei se kysy keisarilta,
Ruunupäältä ruhtinalta,
Vaatisiko valtakunta
Vielä täällä viipymähän;
Ei se pappia paraita
Kierrä kirkon haltioita;
Eikä tutki tuomarilta,
Oikeuen oppineilta,
Tohtivatko itse tulla
Toisen tuomarin etehen.
Kuka kaikki kertoneepi,
Kuolon tuumat tutkineepi;
Ei se aikoja valitse,
Eikä paikkoja paraita;
Ei kysele kynnyksellä,
Taho tietä tanhualla,
Joko oisi outettuna,
Eli kauan kaivattuna,
Vai tuli kovin varahin,
Kesken töihen täyttämättä.
Siitä syystä syntisiltä
Vaaitaankin valmistusta,
Kun on kuolo tietämätön,
Joka hetki Herran käessä.
Onnellinen on se päivä,
Uskovaisille ihana,
Joill' on toivo taivahassa,
Ilonsa isän majassa.
Niillen vaan on vaikiampi,
Kuolo kauhia, kamala,
Joihen mieli maallisilta
Tavaroilt' on tahrattuna;
Niillen maaliman makeus
Kaikki käypi katkeraksi
Kuolemassa kauhiassa,
Synnin palkan päätöksessä.
* * * * *
Päätettyämme tämän vaillinaisen kertomisen Korhosen elämästä ja kuolemasta kääntykämepäs jo hänen runolaatuansa erittäin katselemaan.
Kansanrunon tavallinen laatu ja omaisuus on aineensa luonnollisella yksivakaisuudella toimittaminen ilman mieltä sinne tänne syrjäasioihin juoksuttamatta, niistä muka kaunistusta ja kuvausta kerrottavalle saadaksensa. Samaan kansanrunon omituiseen tapaan laati Korhonenkin runonsa, siinä toki vähän eroma, että mielellään pisti sananlaskuja ja muita vertauksia runonsa suolaksi eli ytimeksi. Sanain sovittamisessa oikiaan runosääntöön eli mittaan ei ollut niin tarkka ja huolellinen, kun Karjalan vanhoissa ja nykyisemmissä runoissa sen suhteen ollaan, jonka tähden välimmiten tavataan virheellisiä lausuksia, kun asianymmärtäjä lukia itse havainnee, jos niitä tässä ei paremmin selitetäkään. Onkin runo jo Savon tienoilla ja vielä enemmin Hämeessä alkusomuudestansa poikennut, jonka tähden ei ollenkaan ole ihme, Korhosenkin runot sanasääntönsä puolesta ei parempia olevan, kuin mitä lapsuudesta kuuli kotiseudullansa laulettavan.
Vielä virheen-alaisemmat, kun runonsa, ovat muut laulunsa viitteellisessä arvaannossa. Läpeensä tavataan niissä sanat sopimattomasti katkaistuna ja tavutten sekä arvo että korko pahasti runneltuna, josta onkin nähtävä, Korhosella niitä tehdessä ei olleen parempata esikuvaa, kun virret tavallisissa arkkiviisuissa ja vanhassa virsikirjassamme. Valitettavasti ei ole muillakaan lauluniekoilla vielä ollut parempaa mallia eli johtoa, kun vasta nimitetyt kielensä suhteen kehnot ja vaivaiset, mitteen vuoksi peräti typerät ja kelvottomat laitokset, jotka jo vuosisatoina ovat paljo huolta Suomen Runottarelle tehneet, ja vasta kentiesi mitä vielä tekevät, kun jo ovat hänen suurimmalle osalle kansasta tuiki tuntemattomaksi saattaneet, elikkä turmelleet korkoamme, ettei moni meistä enää tajua'kaan vanhan Suomen runon suloa ja lempeyttä, joka ennen aikoinansa heitteli kiviä ja kantojakin ja pani karhut tanssimaan tasajalassa.