TYTTÄRILLE.
Yksi tohtori totinen,
Suomen suuri kirkkoherra
Puhui suulla puhtahalla,
Pakinoitsi paljon siitä,
Kuinka kunnia pysyypi
muutamilla muuttumatta;
Toisille tosin tuleepi
Vika ilman viipymättä.
Viien viisahan sekahan
Niitä neitsiä nimitti,
Jotka kulki kunnialla,
Vietit aikansa visusti,
Eikä ottanut ovesta
Salasissiä sisälle;
Eikä vuoetta vetänyt
Kaikille kasapukille,
Outtelivat oikeata
Puhemieheltä puhetta;
Kun ei tuota kuulla saanut,
Suostui siihen suuttumatta.
Vastasivat vanhat siihen
Talonpojat taitavasti:
Sana oikehen sanottu,
Puhe oikehen puhuttu!
Saammeko mekin sanoa,
Mitä meiän mielessämme:
Heillenpä hopeahelmet
Ruunun rustata pitäisi,
Kaksi kaulan-ympärystä,
Että näistä nähä saisi
Pitäjän pilaminiät,
Kuka on kunnian pitänyt,
Kuka arvon ansaitseepi!
Kyll' on niitäkin kylissä
Tyttäriä tyhmempiä,
Jotka rientävät ripille,
Sitä varten sinne käyvät
Saahaksensa sulhasia
Viientoista vuoen päästä;
Olla mies mikä hyvänsä:
Talonlaiska, juoppolalli,
Eli köyhä loisen poika,
Sotapoika, muuttosonni,
Elikkä rahaton renki,
Jokohan vihille veisi,
Vaikka vaskisormuksella —
Jos vuoen parinkin päästä
Korjan perä on kotina,
Talon turkki tuiskun suoja,
Säpilauta lapsenlikka,
Käsi virkka kätkön souto,
Penkki, pankko pöytälauta.
Saanenko minä sanoa
Vielä viimeisen sanani?
Jos on paljon piikojakin,
Niin on piika parkojakin,
Jotk' ei outa ollenkana
Puhemieheltä puhetta;
Kesällä kenossa kaulan,
Talvella takana silmin
Läpi kirkon kiitelevät,
Kenen keksivän pitäisi,
Josta into iltapuolla
Tietä neuvoisi tilalle.
Itse alkavat asian,
Ett' on aina aian kunkin
Sitä myöten mylläriä,
Kuin on myllyt mieltä myöten.
Jospa tuosta toissa vuonna
Jo heti hepo etehen,
Saalis saunasta rekehen;
Tulla tuomarin etehen,
Tieustella tietääksensä
Keltä tullia tulisi,
Vuoroa vähänkin saisi.
Vaan se vaka vanha piika
Itse siunaapi sijansa,
Itse sänkynsä sätääpi,
Perustaapi pehmeäksi,
Höyhentyynyllä hyväksi,
Päälle peittehet paneepi,
Jotk' on nostannut nahasta;
Siihen laskeksen levolle,
Unen maistaapi makean
Ilman itkun kuulematta,
Lapsen laulun tuntematta.
MERIMIEHILLE.
Vasta vanhalla ijällä
Virrekseni viimeiseksi
Ymmärsin yhen asian
Aivan arvosta isosta,
Kokonansa korkeasta —
Kuin on kuuluisa kulento,
Merimahti mainittava
Tupamäeltä tuntematon.
Sepä vaankin vahvan luonnon,
Tarkan toimen tarvitseepi,
Perustetun pitkän mielen,
Ett'ei kummasta kulusta
Hämmästy hätätilassa,
Ei sovi syville mennä
Syvän synnyn tietämättä,
Tuntematta tuulen mielen.
Miehiä on miehet kaikki:
Mitk' on miessä ollaksensa,
Jotka maita matkustavat,
Työnsä toimella tekevät;
Merimies on merkillinen.
Joka aalloilla ajaapi.
Ei kohta kotona käyä,
Kun laiva lahelta lähti,
Seilit ottivat selälle.
Haihtui silloin herran rouva,
Unehtui ukolta akka,
Kun laiva lahelta lähti,
Tuuli tuuvitti alusta.
Tie on pitkä tietämätön,
Aika arvelun alainen,
Kaukanako käytänehen,
Milloin tuolta tultanehen,
Viivytäänkö vuotta viisi,
Vaiko vuosi, vaiko kaksi.
Herroja on herrat kaikki,
Oppineet on oppineita,
Virkatyönsä toimittavat,
Ansaitsevat miehen arvon;
Vissihin virassa siinä
Koko miestä koitettahan.
Kukas arvoaa asian
Syänmaissa syntyneistä,
Kuink' on kallis kauppakeino,
Mikä taattava tavara,
Rahasummat kuinka suuret.
Yhden miehen mielen alla
Kuleksivat kuohun päällä,
Aalloilla ajeltavina,
Vihurilta vietävinä.
Ei tunne tupa-isännät
Paremmin kuin palveliat
Miehen toimesta mitänä,
Joka haahen hallitseepi,
Työtä tyyrissä tekeepi,
Pimeissä perän pitääpi.
Ei ole soutu saaren päite,
Matka mantereen näkyvin,
Kohen kuuta kulkeminen,
Vielä pilveä vähemmin,
Eikä tuttu tuulen suunta,
Lasku laineihen mukahan.
Mitäs miehistä puhumme,
Jotka seiliä selaavat,
Purjeita pujettelevat,
Rihmarappuja ravaavat,
Niinkuin oksalla orava
Hongassa havuttomassa,
Hämähäkki verkossansa,
Lukki luomassa omassa.
Vuoret vieryvät sivulla,
Toiset eissä ja takana,
Kuohuu kuolema kupeilla,
Vähän lautoja välissä.
Meit' on maalla miestä monta,
Vahvalla vaeltamassa,
Astumassa anturalla,
Kuolla kumminkin pitääpi.
Monta on mereltä tullut,
Toisia yhä tuleepi,
Vaarina vaeltelevat,
Maalle hautansa hakevat.