En saata sanoa muuta,
Tietokirjan tietämätöin;
Sanokohot suuret miehet,
Jotk' on ollunna opissa,
Käynyt koulukammarissa!
Minä Suomellen sanelen,
Teen ilon isoni lailla,
Soitan sormikanteleilla.
Savo salli, anna Kainuu,
Anna Hämehen asujat,
Anna armas Karjalainen,
Anna kuulua kujilta,
Anna kaikua kylissä,
Sekä soitto että laulu,
Ilontekosi totinen!
Suuri suokohon Jumala
Suuren herran haltiana
Aina olla onnellisen.
Karaitkohon kuolo kauvas
Kelpo keisarin parista,
Kelpo herran kartanoista.
Tulkohon tulinen miekka,
Joka surmoa sysääpi,
Kauvas kuolon karkottaapi
Keisarinnamme ko'ista,
Suvun suuren säilyttääpi,
Ijän pitkäksi pitääpi.
Sitä toivoopi toella,
Herran hengellä anoopi,
Suomen kansa siunoaapi,
Varsin vahvalla lukolla,
Sinetillä siistimmällä!
Totta toivotan minäkin
Isän ilmoisen tykönä
Kauvan tointa kantamahan
Kauvas kartuta ikeä,
Ilman tauin tarttumatta,
Ilman vaaratta vähintä!
Jonka päätän päätöksellä,
Aamenella olla annan.
HEIKKI VÄÄNÄNEN.
Heikki Väänänen, myöskin Konsa-Heikiksi nimitetty, mainitaan olleen työmiehenä Oulussa ja eläneen tämän ja viime vuosisadan vaiheella. Luultavasti hän ei ollut edellä mainitun Pietari Väänäsen ja Savon Väänästen sukua, ei siitä ainakaan ole mitään tietoa. Niistä harvoista tiedoista päättäen, joita yleensä on hänen elämästään, näyttää hän olleen niitä parantumattomia runohenkiä, jotka yhäti viettämät ympäri kuljeksivaa ja epäsäännöllistä elämää, voimatta missään löytää lepoa ja rauhaa. Tuommoisesta elämänlaadusta ja onnettomasta taipumuksestaan viinaan Väänänen ei voinut luopua, vaikka hän, niinkuin hänen runonsa näyttävät, kyllä ymmärsi sen elämän varjopuolet. Hän sanotaan olleen varsin taitava viulunsoittaja ja siitä syystä sekä runolahjansa tähden mielellään nähty vieras pidoissa ja tanssipaikoissa. Hän oli aina iloinen ja hänen tarkka muistonsa ja erinomainen sukkeluutensa auttoivat häntä aivan valmistamatonnakin tekaisemaan runon mistä aineesta tahansa. Heikki Väänäsen taipumus viinaan kerrotaan olleen syynä hänen ennenaikaiseen ja surkeaan kuolemaansakin: juovuksissaan oli hän mennyt liian kuumaan uuneen makaamaan ja siihen kuollut.
Runoiliana on Heikki Väänänen tullut kuuluisaksi siitä runosta "lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta" (pain. Vaasassa 1801), jonka teki pilkatakseen Oulun tullimiesten ahneutta ja joka onkin varsin sukkelasti kokoonpantu. Paitse tätä mainitsee Topelius teoksessaan "Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja" Väänäsen parhaimmiksi runot "Kellon kylän Mariasta", "Oulun piioista" (eli "Orjaväestä") ja "Kahveenjuomingista", joista on painattanut kaksi edellistä. Nekin samoin todistavat hänen pilaan taipuvaa runolahjaansa, runo sujuu luontevasti ja hyvin, jos kohta paljon ruotsalaisia sanoja käytetään höysteeksi. Tässä seuraa painettuna runot Kalakukosta ja Kellon kylän Mariasta.
LYSTILLINEN RUNOLAULU KUMMASTA KALAKUKOSTA.
Jop' on laulu laitettuna,
Sanat somat solmittuna
Rytsin[10] ruuasta rumasta,
Kummasta kalakukosta,
Johonk' ol' pantu Paltamossa
Katti karvainen sisähän,
Isossa Itäkylässä
Paltamossa mainiossa.
Kerran keskensä isännät,
Rannin miehissä rupesit
Pyhäiltana puhuhun,
Julkisesti juttelehen,
Kuin on Oulussa pahoja,
Tullissakin turkasia;
Syövät syökärit rahatta,
Ilman työtä tullin miehet,
Kun vievät välistä reestä
Evähiä matkamiesten.[11]
Talon vaari taitavasti
Kysyypi kylän väeltä:
"Kusta nyt saisin kumppanita,
Kusta matkallen toverit?
Lähtisin minäkin kerran
Köpäisemään kaupungissa;
On mulla talia taasen,
Vielä voitakin vähäisen,
Vaikk' on huono heinävuosi,
Mure muustakin ruuasta."
Miehet yksiäänisesti
Siihen vastaten sanovat:
"Meillä on miehillä samoilla
Matka pitkä mielessämme;
Lähteä sitä pitäisi
Alamaahan marssimahan,
Kohen Oulua kokehen."
Kohta yksi koiransilmä
Sanoopi väen seassa:
"Jopahan kotoa kyllä
Joulun eellä souetahan;
Olis mielessä minulla
Lähtö poijes Pohjan maalle;
Lähtisin minäkin muuten
Köpäisehen kaupungissa,
Vaan onpi vähän vikoa,
Joka on kotona kauvan
Mulla muistissa pysynyt,
Poveani pureskellut:
Vietihin minulta viimein
Väkisin vasikan paisti.
Kun näki olevan reessä,
Sitä syökäri syleili,
Sitä anoi ahkerasti,
Pyysi pystössä käsinni.
Minä mies sanoin hänelle,
Puheskelin puolestani:
'En saata evästä panna
Tyköäni, ystäväni,
Poijes matkan pitkän päässä.
Kylläpä täällä tarvitseepi
Pureskella porvarissa'.
Veipä sittekin väkisin,
Sen kanssa meni sisälle,
Vielä kiitti kinttujansa,
Hyvin kosti kynsiänsä.
Kuin ovat viekkahat viriät
Omin mielin ottamahan
Talonpoikien evästä!
Sitte kun tulin kotia,
Heti sai kylässä tietää
Akkani saman asian,
Josta akka aika lailla
Minua torui tolvanaksi,
Kun en mä kukkoa kätehen
Sysännynnä syökärille,
Antanunna lemmon lintuu
Omalle tulli-nälkäiselle.
Kuuluupi kylän puhuvan,
Kielilakkarin latovan,
Ett' on muutamat monasti
Kotonaan nivuiset koiran
Pannullansa paistanehet,
Rasvan kanssa raskinehet;
Voilla sieväksi silattu,
Mennessäns' on antanehet
Tullimiehelle kätehen,
Sysännehet syökärille.
Tuon konstin minä kotona
Saatan vielä viisahammin
Tehä toisehen tapahan."